Poika 14v. Uudet vaatteet koko 170cm.

Poika 10v. Pehmä haalari/jumpsuit 152-158cm.

Tyttö 12v. Merja Jalon uusin kirja tai muu hevoskirja

Siinä muutama vähävaraisen perheen nuoren toivoma lahja Hope Ry:n tämän vuoden joululahjakeräyksessä. 

Kävin viemässä omat ”pakettini” joulukuun ensimmäisenä päivänä Helsingin Stockmannille, jossa keräys on auki pisimpään, 22.12 saakka. 

Joka vuosi lahjoja valitessa sydän itkee verta kuuseen roikkumaan jääneiden lahjatoiveiden puolesta. Entäs jos jonkun lapsen joulun ainoa toive ei toteudu ollenkaan?

Tuttu voimattomuuden tunne iski tänä vuonna jo marraskuun puolella, kun lempparibloggaajani Karoliina Sallinen-Pentikäinen jutteli aiheesta Instastoryssaan.

Karoliina oli käynyt tyttärensä kanssa valitsemassa lahjoitettavat paketit Tampereen Koskikeskuksen toivelahjapuusta. Jutellut sen jälkeen tyttärensä kanssa, että jokainen paketti voi olla ainoa, jonka lapsi koko jouluna saa. 

Itse olin juuri inventoinut, mitä omat lapset saavat joulukuun ensimmäisenä aamuna joulusukistaan. Kun katselin tonttupinnejä, joulupukkihuulirasvoja ja kolmella kympillä ostettuja fudiskortteja, mieleeni tuli väistämättä, että ehkä meidän lapsille joulu olisi tullut ilman näitäkin.

Vastasin Karoliinan stooriin nyyhkyemojilla, jonka jälkeen päädyimme keskustelemaan, voisimmeko tehdä jotain. Päätimme jatkaa haastamista ja edes muistuttaa blogeissa ja some-kanavissa keräyksestä. 

Hope Ry:n joululahjakeräyksessä on siis kyse siitä, että yhdistys on kerännyt vähävaraisten lapsiperheiden lapsilta ja nuorilta joululahjatoiveita.

Toiveet roikkuvat toivelahjapuissa, joita on satoja ympäri Suomen (pelkästään pääkaupunkiseudulla puita on 50 kappaletta). Oman kokemukseni mukaan lahjatoiveet ovat 15-50 euron välillä, mutta yhdistyksessä ei ole haluttu rajoittaa lasten toiveita.

”Lasten lahjatoiveet voivat vaihdella uusista sukista Playstation neloseen. Meillä on periaatteena, että annetaan lasten toivoa ja unelmoida, eikä sanota, että koska perheesi on vähävarainen, sinulla ei ole oikeutta toivoa uutta Pleikkaria”, Hopen pääkaupunkiseudun tiiminvetäjä Heli Nyholm totesi.

Käytännössä homma toimii niin, että toivepuusta voi valita kukkarolleen sopivan toiveen tai toiveet. Tämän jälkeen esimerkiksi meikäläinen marssi Stockmannilla, jossa puu sijaitsi siis kassojen vieressä viidennessä kerroksessa,  ja ojensin valitsemani lasten lahjatoiveet kassalle. Kassa kysyi, paljonko haluan investoida per paketti (yleensä olen valinnut toiveita, joiden hinnan osaan aika tarkkaan arvioida). 

Viime vuonna ostin lahjat pienille tytöille lasten lahjapuusta. Koska raja on vedettävä johonkin, nappasin tänä vuonna seuraavat toiveet lahjapuusta nuorille pojille. 

Myyjä latasi kutakin lahjaa kohti kolmenkymmenen euron arvoiset lahjakortit (summan saa siis kassalla määritellä itse, arvioin, että noilla saisi kunnolliset kyseiset tuotteet). Yhdistyksen vapaaehtoiset käyvät hakemassa lahjat ja välittävät perheille. 

Käytännöt vaihtelevat puun sijainnin mukaan. Joissain paikoissa napataan toive mukaan, käydään ostamassa toivelahja ja palautetaan yritykselle/ohjeistettuun paikkaan.

Koska minulla ei ole tarpeeksi rahaa lunastaa edes kaikkia yhden puun paketteja, niin haastankin kaikki, joilla ei mene lahjan ostamiseen ne viimeiset rahat, poimimaan puusta tänä jouluna edes yhden toiveen.

Ja koska tiedostan, että en myöskään tavoita kaikkia maan ihmisiä, haastan mukaan muutamia tunnettuja henkilöitä ja vaikuttajia, joiden sydäntä lähellä tiedän asian olevan. 

Koska Karoliina otti omalla haastella haltuun Tampereen seudun, haastan puolestaan omista haastateltavistani pohjoisesta laulaja Suvi Teräsniskan ja Kuopion suunnalta Kalpan valmentaja Sami Kapasen ja organisaatiossa työskentelvän Satu-vaimon. Lahden suunnalta haastan laulaja Jannika B:n ja täältä pääkaupunkiseudulta superjuontajat Vappu Pimiän sekä Marja Hintikan ja myös monitaituri Roope Salmisen ja kansanedustaja Jaana Pelkosen. Tube-vaikuttajista ilmeinen haasteen kohde on Äidin puheenvuoro-tubettaja Inari.

Keräyksen kautta Hope toteuttaa joka vuosi tuhansien lapsien lahjatoiveita. Oman kaupunkisi toivelahjapuut löydät helpoiten, kun kirjoitat Facebookiin Hope Yhdessä & Yhteisesti Ry ja kirjoitat perään etsimäsi kaupungin.

Tässä vielä muutamia esimerkkejä  sijainnista ja lahjoitusajoista, jotka bongasin itse yhditysten paikkallispisteiden sivuilta.

Helsinki, Stockmann 22.12 asti

               Itäkeskus 16.12 asti

               Easyfit-kuntokeskukset 14.12

Espoo, Stockmann Tapiola 22.12

Vantaa, Jumbo Stockmann 22.12

Oulu, Linnanmaan Prisman aulasta /paketit Infoon 13.12 mennessä.

Kuopio, SalaCavala 9.12 asti 

              Iloinen Joulukauppa Matkus

Tampere, Ratina 16.12 asti

Keräys myös muun muassa Tallink Siljan, Starbucksin, Forever kuntoklubien, Pihlajalinnan toimipisteillä.

Jos jotain olen tässä elämässä oppinut, niin yleensä mitä enemmän annat, niin myös saat. Tuli aidosti hyvä mieli, kun sain osaltani paketit jo eteenpäin. Ja epävarmassa maailmassa ei koskaan tiedä, milloin itse on avun tarpeessa.

Pidetäänhän yhdessä huolta, että jokainen lapsi saisi tänä jouluna edes sen yhden paketin? <3

*Kyseessä ei ole kaupallinen yhteistyö, mutta haastatta varten haastateltu HOPE Ry:n työntekijöitä. Käytämme haasteen yhteydessä hashtageja #hopery #lahjapuukeräys #edesyksipaketti

Normal
0

21

false
false
false

FI
X-NONE
X-NONE

/* Style Definitions */
table.MsoNormalTable
{mso-style-name:”Normaali taulukko”;
mso-tstyle-rowband-size:0;
mso-tstyle-colband-size:0;
mso-style-noshow:yes;
mso-style-priority:99;
mso-style-parent:””;
mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt;
mso-para-margin:0cm;
mso-para-margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:”Calibri”,sans-serif;
mso-ascii-font-family:Calibri;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Calibri;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:”Times New Roman”;
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-fareast-language:EN-US;}

Marraskuu on meidän perheessä yksi vuoden kiireisimmistä kuukausista.

Tyttären kaikki voimistelukilpailut ajoittuvat syyskauden osalta tuolle kuukaudelle ja niitä on joka viikonloppua 1-2 kappaletta eri puolilla eteläistä Suomea. Samaan aikaan lätkäkausi on kuumimmillaan. Ja olipa keskimmäisellä lisäksi kahtena viikonloppuna kaksi fudisturnausta. Keskimäärin jokainen marraskuun viikonloppupäivä sisälsi 2-3 tapahtumaa; harjoitusta, turnausta, kilpailua tai kaverin/kummilapsen synttäreitä, jossa olisi olla paikalla.

Miksi olemme päättäneet panostaa aikaamme lasten harrastuksiin on oma postauksen aihe, joka on tulossa myöhemmin, mutta sanon jo nyt, että viikonloppukiireestä huolimatta, minusta on turvallisempaa, että lapset saavat kuin eivät saisi toteuttaa intohimojaan.

Marraskuu on meillä yleisesti kuukausi, jolloin reissutyötä tekevä mieheni on poissa.

Se tarkoittaa, että elämämme näyttää välillä live-komedialta, kun juoksen läppäri toisessa ja lapsi toisessa kainalossa lätkäkassien, buffetiin myyntiin menevien limujen (mokkapalatalkoisiin en ole ryhtynyt) jäähallin pihalta autoon, ja siitä kisapaikalle viimeistelemään nutturoita hyppien yli käytävillä lämmittelevien voimistelijoiden. Tietenkin kolmevuotias perässä, joka huutaa ja osoittelee jumppatyttöjen pukuja. ”Kato äiti, vau!” 

Vuosien myötä olen viisastunut ja yrittänyt rauhoittaa omaa kalenteria sen minkä yrittäjänä vain raskin miehen poissaolon ajaksi. Yritän saada työläimmät jutut valmiiksi ennen miehen lähtemistä. Yritän jättää kalenteriin vähän enemmän väljyyttä, jos joku sattuu sairastumaan. Viime vuoden marraskuu oli katastrofi, jolloin pelkäsin oikeasti, että voimani eivät riitä.

Olen perheen projektijohtaja ja aikatauluttaja, jonka käsien läpi kulkevat kimppakyytirinkien, eri harrasteryhmien whatsapp-ketjut, Wilma-viestit, lastenhoitajien aikataulut ja kavereiden synttärikutsut sekä viikon kauppalistat. Merkitsen kaikki huolellisesti kalenteriin ja yritän omien iltatöiden osuessa kohdalle sumplia lastenhoitajan ja kyydit treeneihin viikkoja aikaisemmin.

Aina kaikki on lopulta järjestynyt, mutta joskus sunnuntai-iltaisin minäkin huokaisen syvään, kun kaikki alkaa taas alusta. Mitään marttyyrin viittaa en silti halua. Tämä oli elämä, jonka halusin ja onnekseni myös sain.

Marraskuu on pitkälti selviämistä, senkin olen hyväksynyt.

Kuitenkin joskus somefeedejä selatessa en voi olla huomaamatta eronneiden kavereideni postauksia. Joka toinen viikonloppu he elävät aivan kuin minäkin ja halailevat mitali kaulassa poseeravan lapsen kanssa jäähallien käytävillä tai hengaavat leikkipuistossa. Joka toinen viikonloppu he ovat teatterissa, viinillä, messuilla tai reippailemassa ystävien kanssa, tai voimaantumassa keskenään (Ja heti disclaimerina, että en tarkoita tällä totaaliyksinhuoltajia, vaan yhteishuoltajuuteen päätyneitä yksinhuoltajia, joilla usein tuntuu olevan tasaisesti kaikkea).

Yhteishuoltajan viikko-viikko kuulostaa juoksuaikana taivaalliselta. On ne lapset, mutta myös oma vapaus. 

Ymmärrän hyvin, miksi tässä elämäntilanteessa ihmiset päätyvät eroamaan. Tajuan hyvin myös sen, että en halua kuitenkaan erota miehestäni. Meillä on paljon muutakin yhteistä hyvää kuin lapset.

Tilanne realisoituu tiistain vastaisena yönä.

Olen lauantaina saanut lapset hoitoon isovanhemmille Tampereelle tyttären kisan jälkeen ja ajan nelikymppisiä ja TTK-finaalia varten kotiin. Hässäkkää on sen verran, että havahdun vasta maanantai-iltana, että en ole kuullut miehestäni mitään lauantain jälkeen. Se ei ole tavatonta. Emme viestaile tai skypetä joka päivä. Hän yrittää selvitä siellä, minä kotona.

Nyt hän on ollut kuukauden työmatkalla Brasiliassa. Viimeisessä viestissään hän kertoo, että puhelimet ja luottokortit pöllitty ja pyörii turistina Rio de Janeirossa.

Puhelin ei siis luonnollisesti hälytä. Whatsapissa hän on viimeksi ollut lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Lähetän viestin Facebookiin, yleensä työkoneella mies tsekkaa välillä kuitenkin viestit. Ei vastausta.

Viesti mailiin. Ja taas miljoona whatsapp-viestiä.

Vilkuilen puhelinta yöllä vähän väliä. Ajatukset kiertävät kehää. Mies on varmasti murhattuna jossakin toisella puolella maailmaa, enkä voi tehdä mitään. Elämäni rakkaus, lasteni isä. Lapset musertuvat, miten ikinä selviämme tästä? Loppuelämäni minun on oltava vahva, äiti ja isä. Oksettaa. Nousen ylös ja yritän hengittää syvään.

Rikkonaisten yöunien jälkeen laitan viestiä appiukolle. Onko hän kuullut mitään?

Päätän, että odotan puolille päivin ennen kuin alan soitella miehen työpaikalle. Pakotan itseni tekemään töitä.

On tiistai ja hänen pitäisi tulla kotiin torstai-iltana. Olo on levoton. Aikaero Brasiliaan on neljä tuntia, kahdeksalta jonkun pitäisi olla siellä jo hereillä. Kenen kanssa mies työskentelikään?

Kun en voi keskittyä, alan siivota. Pyykkikasan keskellä saan vapauttavan viestin.

Joo kunnossa ollaan.

Siis missä oot?!!!!!

Lontoossa. Piti yllättää teidät.

Tyydyn toteamaan, että juuri nyt tässä elämäntilanteessa, yllätykset ovat viimeinen asia, joita kaipaan. Korttitalo on muutenkin koko ajan tuulessa.

Taksi kaartaa illalla pihaan, kun olen lähtemässä töihin ja lapsenvahti jo sisällä. Auton ikkunasta vaihdamme miehen kanssa vain nopean pusun.

Olen niin helpottunut, että melkein itkettää. Työkeikalta ei ole tulipalokiire kotiin. Kotona sohvalla on taas viisi paria varpaita. Kun lapset ovat nukkumassa, nyyhkytän miehen olkapäätä vasten, että olin kuolla pelosta. Mies saa minut lopulta nauramaan. Hanskat ovat tippuneet, kuorma taas puolitettu. 

Tässä on hyvä.

Mutta ihan hyvä oli lopulta myös marraskuu.

Kyynelsilmin näin, kun lapset ylittivät itsensä, mutta ottivat vastaan vuoroin gloriaa, vuoroin tappioita. Oli yhteisiä Putous-hetkiä saunan jälkeen sohvalla. Oli myös väsymystä, kiukkua ja liian nopeita lähtöjä. Mutta oli myös ensimmäinen marraskuu, kun kukaan ei sairastunut.

Oli täyttä elämää.

Mutta kyllä tämä joulukuukin kelpaa. Tänä viikonloppuna meidän jengi vihdoin vain relaa ja jouluttaa!  Ihanaa viikonloppua!