Yhdellä kaveriporukoistani on rapujuhlaperinne, joka on kestänyt 14 vuotta.

Viime viikonloppuna kokoonnuimme jälleen rapujen ääressä. Syy, miksi kirjoitan siitä vasta viikkoa myöhemmin on se, että olin rapuiluja edeltävänä iltana kaverini nelikymppisillä. 

Se, että olin rapujuhliin tullessa valmiiksi krapulassa, on tähän maailman aikaan minulle harvinaista. Myös vuonna 2006 saavuin rapujuhlille, kun olin hipannut aamuun, mutta tuolloin kahden, jopa kolmen juhlapäivän putket olivat normiviikonloppu. 

Nyt sellaisesta palautuminen kestää viikon, eikä sellaisia voi viettää kuin korkeintaan kerran kaudessa.

Moni muukin asia on muuttunut vuodesta 20004 (paitsi rapujengi on pysynyt samana). Vuonna 2005 rapujuhlia vietettiin Töölössä opiskelijayksiössä, jonne haalimme reilu kymmenkunta rapua. En oikein tiedä mistä, koska olen aina kuulunut rapuosaston suhteen juhlien vapaamatkustajiin. 

Enemmän taisimme suunnitella snapsipolitiikkaa. Panostimme ja yksi meistä haki Tallinnasta sixpackin Viru Valgeeta.

Rapuillallisen (joka siis sisälsi pari rapua ja pullollisen viru valgeeta per ääliö) seurauksen osa porukasta eksyi menomatkalla baariin, osa paluumatkalla. 

”Enemmän taisimme suunnitella snapsipolitiikkaa”

Kun rapuporukasta yhden vanhemmat alkoivat rakentaa isompaa vapaa-ajan asuntoa, innostuimme pitämään rapujuhlat siellä. Tuolloin rapujuhlat muuttuivat virallisesti viikonlopun mittaisiksi.

Lisäjännitystä ensimmäisiin mökkirapujuhliin toi rakenteilla olevan talon keskeneräisyys. Ylös parvelle ei oltu rakennettu vielä portaita, joiden paikalla oli vain huojuvat tikkaat. Poreallas oli täynnä sahanpurua. 

Tuon vuoden illallispöydän jälkeisistä tapahtumista on vain villejä arvauksia. Sen muistan, että rapuja oli enemmän kuin edellisellä kerralla. Ilmeisesti myös snapseja, sillä heräsin aamulla heräsin sahanpurun seasta porealtaasta pelkissä bikineissä. Viimeinen muistikuva ennen sitä oli, että olin rapuillallisen jälkeen mennyt puhumaan metsään (!) puhelua.

Yksi meistä oli jollakin keinoin päässyt yläparvelle, josta hän heräsi pelkät alushousut yllä. Hänelläkään ei mitään muistukuvia, miten hän oli parvelle päätynyt, monelta ja minkä ihmeen takia.

Vuonna 2018 päätimme koko viikonlopun kestävien rapujuhlien sijaan aloittaa rapujuhlat kello kaksi iltapäivällä. Kukaan ei sanonut tai kirjoittanut sitä ääneen rapujen Facebook-ryhmässä, mutta aikaisella alkamisajalla oli yksi tavoite; että pääsisimme nukkumaan ajoissa. 

 Juhlat olivat ensimmäistä kertaa myös siirtolapuutarhassa. Yksi meistä oli toteuttanut nyt kolmekymppisenä eläkesuunnitelmansa ja hankkinut siellä oman tontin, ja me muut otimme ilahtuneina vastaan kutsun, koska tässä elämänvaiheessa on kaiken ylimääräisen järjestäminen tuntuu infernaaliselta ponnistukselta. 

Rapujuhla-aamupäivänä mietin synttärivapinoissani, että jos kyseessä olisi lähes mikä muu tilaisuus peruisin.

Onneksi en perunut.

”Heräsin sahanpurun seasta porealtaasta pelkissä bikineissä”

Nauroimme ja puhuimme aivan kuin 14 vuotta sittenkin. Erotuksena vuosien takaiselle söimme kolmen ruokalajin illallisen, potut olivat omalta tontilta. Viru valgeen sijaan kolmea erilaista snapsilajia, joista puoliltaöin oli 2/3 pullosta korkkaamatta. 

Totesin jälleen kerran, että tosiystävien kanssa ei tarvitse alkoholia, jotta voi olla superhauskaa.

Positiivista oli myös, että näissä juhlissa kukaan ei eksynyt matkalla baarin, koska kukaan ei sellaiseen edes kuvitellut menevänsä.  En myöskään kaivannut sunnuntai-aamuna toimenpidettä, jolloin oksensin vodkan ja rapujen yhdistelmää. ’

Viime sunnuntaina pesin pyykkiä.

Maailmalla menestystä niittänyt musikaali Kinky Boots sai eilen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa.

Olin nähnyt musikaalin New Yorkin ja Lontoon lavoilta numeroita Youtubessa ja myös muutaman pätkän Helsingin musikaalista etukäteen paikan päällä, joten osasin odottaa, että näyttävyydessä ja taidoissa kaupunginteatterin musikaali ei jää isojen musikaalikaupunkien jalkoihin.

Sitä en osannut odottaa, että musikaalin tarina veisi mukanaan näin vahvasti.

Kinky Boots -elokuvaan pohjautuvassa musikaalissa parikymppinen Charlie Price (Petrus Kähkönen) on aloittamassa omaa elämää Lontoossa, kun kuulee isänsä kuolleen. Charlie palaa pieneen kaupunkiin ja ottaa vastuun sukunsa perinteikkään kenkätehtaan johtajana.

Pian paljastuu, että yritys on lähes konkurssissa. Yllättävä pelastus löytyy öiseltä kujalta, jossa Charlie kohtaa drag-artisti Lolan (Lauri Mikkola). Charlie tarjoaa Lolalle mahdollisuutta suunnitella uuden kenkämalliston miehille, jotka tykkäävät käyttää korkokenkiä.

Tästä alkaa tarina erilaisuuden hyväksymisestä, isistä ja pojista, miehuudesta ja naiseudesta. Ja ennen kaikkea niiden välistä.

Ohjaaja Samuel Harjanne on onnistunut luomaan tunteiden äärilaidasta toiseen liikkuvan musikaalin, jonka roolitukset osuvat nappiin.

Harva yleisöstä uskoisi, että pääroolin tekevä Lauri Mikkola laittoi korkokengät jalkaan ensimmäistä kertaa vasta audition-tilaisuuden aikaan? Mikkola tavoittaa lavalla Lolan loistokkuuden, mutta myös inhimillisyyden.

Erityisesti mieleen jää kohtaus miestenhuoneessa, jossa Lola kertoo Charlielle tarinansa.

”Voiko Kinky Boots tehdä hypet?”

Charliena nähtävä Petrus Kähkönen laulaa ja näyttelee pienen suuren Charlien kasvutarinan uskottavasti ja itseään säästämättä.

Myös kantavissa sivurooleissa nähdään hauskuuttavia roolisuorituksia. Charlieen ihastunutta Laurenia näyttelevä Anna Victoria Eriksson saa irti yleisöstä suurimmat naurut.

Näyttävimmät show-numerot ovat Lolan enkeleiden rytmittämiä. Ja yleisö rakasti heitä. Kuten koko työryhmää.

Laskin, että olen nähnyt kaupunginteatterilla 13 viimeisintä musikaalin ensi-iltaa, mutta koskaan en ole nähnyt sitä hurmosta ja seisovien aplodien määrää, jonka Kinkyn työryhmä sai eilen osakseen. 

Kotimatkalla mietimme ystäväni kanssa, että voisiko Kinky Boots tehdä saman mitä Hype-musikaali teki 90-luvulla?

Kinky Boots on musikaali, joka voi parhaimmillaan muuttaa maailmaa edes hitusen paremmaksi paikaksi. Ehkä tämän myötä vähän lähempänä on se päivä, jolloin pojan pukeutuiminen korkokenkiin nähdään yhtä neutraalina kuin jalkapallon potkiminen?

kuvat Mirka Kleemola

musikaalin liput ja esitysohjelma täällä