Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt ja Rosanna Marilan Työuupumuskirja kuvaavat uupumista eri kulmista.

Miellyttäjä. Suorittaja. Optimoija. Innostuja. Armoton (itseään kohtaan).                                                 check. check. check. ja check.

Olen lukenut tällä viikolla kaksi erilaista uupumusta käsittelevää kirjaa. Rosanna Marilan kirjoittama ja Liisa Valosen kuvaama Työuupumuskirja (Docendo) kertoo työuupumuksesta, sen kokeneista ja siitä selvinneistä. Teos antaa myös konkreettisia ohjeita, miten toimia, kun työ alkaa tuntua liian kuormittavalta.

Pystyn tunnistamaan jotain itsestäni monista sen kohtaloista. Kuten nykyisen Helsingin Sanomien päätoimittaja Anu Ubaun kuvailun minuuttiaikataulutetusta aamusta, jolloin aikataulu pettää,  kun auton ikkunat ovat jäätyneet, eikä niiden skrapaamista ole laskettu aikatauluun. Tätä seuraa itkuromahdus.

Monta rastia pystyn heittämään myös muiden selviytyjäkertomuksen kohdalle; syyllisen tunteeni siitä, että sopiiko unelmatyössä uupua? Ja pelon, että jos kieltäydyn työkeikasta, loppuvatko työt kohta kokonaan.

En itse ole ollut vakavasti työuupunut, mutta olen flirttaillut sen kanssa tasaisin väliajoin. Kuten viimeksi kirjoitin, uskon, että minut on pelastanut uupumukselta se, että pystyn latautumaan aika nopeasti. Pystyn hengittämään vapaammin, kun  olen saanut järjestettyä koko elämän aikataulut uudestaan inhimillisesti.

Kun luin Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt -kirjan (Gummerus), ymmärsin paremmin, että olen ollut välillä uupunut koko elämän kuormittavuuteen. En varsinaisesti itse ja vain työhön.

Kolun kirja vie syviin vesiin erittelemällä ja kyseenalaistamalla varsinkin meidän millenniaalien toimintamalleja.. Perimmäisenä kulkee kysymys, kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä?

Eeva maalaa tarkasti faktat. Millenniaalien talous ja työt ovat epävarmempaa kuin edellisillä sukupolvilla, työelämän vaatimukset liukuvat vapaa-ajalle, sosiaalinen media, jatkuvien päämäärien, välietappien ja onnellisuuden tavoittelu syventää kelpaamattomuuden kokemusta ja niin edelleen.

Ylisuorittamisella Kolu arvelee, että moni juoksee karkuun sisäistä synkkyyttä, jota ei kaiken suorittamisen alta kukaan huomaa. Mutta ilo.

Se ei yllä silmiin saakka.

Minulla on ilo saada arpoa yksi kappale kumpaistakin näistä syksyn kirjahelmistä (kumpikaan teos ei ole tullut vielä E- ja äänikirjapalveluhin)!

Toimi siis näin; ota seurantaan mun @gaalanainen -tili Instagramissa ja kommentoi hep syyskuun arvonta -kuvan alle ja/tai tähän blogin kommenttikenttään (tai saa kommentoida kerran myös molempiin). Jos haluat kertoa kommenteissa hepin sijaan omia vinkkejäsi parempaan jaksamiseen, niin sekin on vallan suotavaa.  Arvonta suoritetaan syyskuun loppuun mennessä.

Elokuun arvonnan Anni Hautala X Very nice -malliston hameen voitti @niinamarjatta.

Rauhallista viikonloppua kaikille!

(toteaa nainen joka saapui aamuyöllä viideltä työpippaloista kotiin)

Tällä viikolla olisi tehnyt mieli vain suojautua kaikilta katseilta.

Purskahdat itkuun, kun Ärrän myyjä tarjoutuu avaamaan ystävällisesti ostamasi laastarit valmiiksi, koska kaaduit äsken suoraan nenällesi liukuen ja kerien kauppakeskuksen oven edessä, kun yritit vastata samalla puhelimeen ja hypätä taksista.

Kämmen vuotaa kuudesta kohti verta ja vähän nolona paikkailet tilannetta junalaiturilla.

Se kun lähdet iltayhdeksältä lenkille, jotta pysyisit yön hereillä, jotta saat kaikki tehdyksi ja koska liikuntahan auttaa aina kaikkeen ja itsestä on huolehdittava työputken keskellä. Kun polvenkorkuinen koira pääsee omistajaltaan karkuun ja olet taas rähmälläsi – samat kuusi paikkaa kämmenestä auki, pääsee suusta sellaisia ilkeyksiä, että kolmea koiraansa ulkoiluttava suunnilleen ikäiseni mieshenkilö nieleskelee kyyneleitä.

Jo kotimatkalla hävettää.

Ehkä hänelläkin oli takana vain raskas elokuu.

Kun rakastaa ja tekee kunnianhimoisesti työtään, sitä saattaa haalia välillä liikaa. Tuskin olen ainoa korona-ajan yrittäjä, joka jätti kesälomat minimiin ja tuuppasi elokuulle keväältä siirtyneiden lisäksi kaikki mitä vastaan tuli ja myi vielä vähän päälle.

Varoittelin itseäni ja perhettä, että elokuu tulee olemaan rankka ja hullu. Varsinkin kun synttärijuhlia, ylioppilasjuhlia ja rippijuhlia sekä muuten vain siirtyneitä juhlia tuppasi joka viikonlopun täyteen. Vaikka vedin kuinka rimaa hipoen lastenjuhlat, niin olihan ne järjestettävä -ostettava, siivottava, laitettava, ”kokattava” ja taas siivottava.

Mutta kun aikataulut olivat ylioptimisesti jäsennelty ja mukaan tuli pari muuttujaa (kuten aina tulee), jouduin heräämään usein neljältä aamulla että ehdin tehdä kaiken. Yömyöhään söin ja join kaikkea synttäreiltä jääneitä herkkukasoja. Noilla energiapiikeillä sain tehtyä järkyttävän määrän töitä, mutta pitkässä juoksussa verensokerin heilahtelut ja turvonnut olo ne vasta hyvää ihmiselle tekevätkin!

Mutta kun kuun vaihe, vapauttava syyskuu, alkoi häämöttää, kasautuneet rästihommat liukuivat päivältä seuraavalle. Kotona ärisi stressaantunut äiti, joka poistui työhuoneesta hokemaan vaan pakko saada valmiiksi pakko saada valmiiksi. Aloin kauhistella, että tälläinenkö tästä syksystä tulisi? Vai olinko jossain koronapökkyrässä, oliko minun elämä ollut ennen tällaista hullua juoksemista ja kirjoittamista?

Ei varmaan tarvitse todeta, että en ole ollut viime viikkoina siis mukavin ihminen.

Haastattelin sattumoisin hulluina viikkoina myös  Mikko Leppilampea, joka totesi hyvin, että kun kaikkea on liikaa ja on väsynyt, tulee helposti itsekkääksi, kun kaikki voimat menevät vain selviytymiseen.

Olen itsekin tehnyt hävettävän monta juoksusisääntuloa ja luetellut kiireitäni, aivan kun ne ketään kiinnostaisivat ja toiseksi kiireellä brassailu on vähän noloa. Ja sen kaiken lopputuloksena olin kaksi ensimmäistä syykuun päivää kirjaimellisesti rähmällään. Jäsenet puutuivat öisin, enkä osannut enää nukkua silloinkaan yöllä, kun se olisi ollut muutaman kerran mahdollista.

Ja yrittäjänä kaikista älyttömintä on se, että tästä kaikesta saa syyttää vaan itseään. Tällä kertaa osasin kuitenkin viheltää pelin poikki ennen kuin makaisin taas sairaalassa.

Yrittäjänä on itse tajuttava, kun täytyy pysähtyä – edes hetkeksi.

Ensi viikolla pohdin täällä lisää työssäjaksamista. Mutta nyt yrittäjänpäivän kunniaksi taidan pitää loppupäivän ja vielä huomisenkin vapaata!

Ihanaa viikonloppua kaikille!

kuvat Tiia Ahjotuli