Kotikaupungin ainoan lukion keskiarvoraja 8,83 – mikä paikka maailmassa on kasin lapsille?

Entinen kympin tyttö on sitä mieltä, että kasi on hyvä numero.

Suoraan sanottuna järkytyin, kun kuulin että kotikaupungin ainoan lukion keskiarvoraja on huidellut viime vuodet 8.9 kohdilla. Olin aina jotenkin ajatellut, että lapset voivat käydä täällä lukion turvallisten ja tuttujen koulukavereiden kanssa, jonka jälkeen lähteä sitten kokeilemaan siipiä muualla. Tämä ei ole vielä onneksi ajankohtaista, mutta kun viime keväänä kuulin tuosta niin mietin, että minun on varmaan pakko ottaa asia puheeksi kutosluokkalaisen kanssa. Lukion keskiarvoraja sotii nimittäin sitä vastaan, mitä olen lapsille yrittänyt painottaa. Että kasi on hyvä numero. Ja nyt joudun pyörtämään puheeni? Tai ainakin perustelemaan, että kasi ei aina riitä.

Kasin lapsesta tuli kympin tyttö

Ensimmäiset omat keskiarvoni huitelivat ala-asteella kasin päällä. Sitten ymmärsin, että hyvät arvosanat ovat mahdollisuus tavoitella elämässä jotakin, ehkä jotakin mistä haaveilen?

Opettelin työlään lukutekniikan, mutta myös sisäistin asiat. Reaaliaineissa tärkeintä olivat syyt ja seuraukset, tapahtumat usein toissijaisia. Matematiikka oli vielä peruskoulussa minulle helppoa, äidinkielestä ja kirjoittamisesta tykkäsin aidosti.

Kutosluokan keväällä sain nostettua keski-arvon 9,2. Yläasteella minusta tuli niin sanottu kympin tyttö. Ihan oikeasti 9,5 kokeesta saattoi nostaa kyyneleet silmiin. Nyt näen, että syyt pänttäämiseen olivat usein väärät. Halusin hyviä numeroita numeroiden takia (en muista että meillä olisi kotona annettu edes rahaa koetuloksista tai todistuksista), oppiminen oli sivuseikka. Vaikka ymmärsin asiat, niin pidemmällä aikajanalla ne eivät kiinnostaneet. Mun kanssa Trivial pursuitia pelatessa mies aina vitsailee, että millä ansioilla olen numeroni saanut ja päässyt yliopistoon? Monet asiat kiinnostivat vain, koska halusin hyvän numeron kokeesta. Mut kysy minulta nyt jonkun joen nimeä, niin saat hyvät naurut.

Entä jos ei aina ole voimia tehdä parastaan?

Koska meillä lapset harrastavat tavoitteellisesti, olen yrittänyt painottaa koulunkäynnissä että mieluummin sisäistää oppimansa asiat, ehkä vaikka vallan innostuu jostakin? Täydellisyyteen ei tarvitse joka asiassa pyrkiä. Mutta toki harjoittelemme yhdessä tarvittaessa kokeisiinn.

Nyt olenkin tämän syksyn kamppaillut asian kanssa. Kerroin esikoiselle, että paikallista lukiota varten numeroita pitää nostaa, mutta siihen on aikaa. Olisiko helpoin yrittää nostoa numero kerrallaan (reilussa kolmessa vuodessa se riittäisi hyvin)? Mutta nyt joulutodistuksen lähestyessä, en tiedä onko tämä liian paineistava vaihtoehto? Vai onko vain todettava, että todistus, jossa on kaseja ja mukavasti ysejäkin on oikein hyvä, vaikka lähilukioon sillä ei pääsisikään.

Olen tässä myös ristiriitaisessa tilanteessa, että olen aina painottanut, että usein tyytyväisyys tulee siitä, kun tietää, että on tehnyt parhaansa. Mutta aina siihen ei välttämättä ole voimia. Silloin kasi on oikein hyvä. Mutta mihin se riittää? Eikö sen pitäisi riittää?

Meille jokainen lapsi on tietenkin kympin lapsi ja ihana sekä riittävä juuri sellaisenaan, mutta onko millainen paikka maailmassa on kasin lapsille? Miettii entinen kympin tyttö, joka ei haluaa kasvattaa lapsistaan laisiaan suorittajia. Keskiarvot tai E:nkään paperit eivät taanneet minullekaan loulta yliopistopaikkaa, sillä senkin sain lopulta pelkän pääsykokeen perusteella. Eli lukemalla.

Yhteispistevalinnalla sisään samaan koulutusohjelmaan pääsi muassa yksi seitsemän laudaturin ylioppilas.

kuva: Tiia Ahojtuli/ IG : _tieni_