Yksi syy, miksi halusin nostaa viime viikolla postauksessa minun omasta mielestä minusta epäedullista kuvaa esille, oli se, että julkaisemalla pelkästään hyvännäköisiä tai ainakin triljoonalla otoksella saatuja jokseenkin ok kuvia, minusta tuntuu, että huijaisin teitä.

Enkä usko, että kyse on mistään huijarisyndroomasta. Mietin tuossa viikonlopun aikana, että ehkä olen huijannut myös itseäni?

Tai miten voi olla mahdollista, että viimeisen viiden vuoden aikana, kun valokuvia on otettu lisääntyneen sosiaalisen median käytön ja kanavien myötä enemmän kuin koskaan, olen myös lihonut eniten koko aikuisiällä?

Arvelen, että yksi syy on myös selfiekulttuurissa. Kun itseään pystyy jatkuvasti keikistämään kameran eteen edulliseen kuvakulmaan, niin hämärtyy todellisuus, että saattaakin näyttää todellisuudessa vähän erilaiselta.

Tästä yksi esimerkki nähtiin Katiska-dokumentin aikaan, kun katsojat kirjoittelivat, ihmeissään miten Sofia Belorf näyttää aivan erilaiselta televisiohaastattelussa kuin omassa somessaan (enkä tarkoita nyt, että isommalta tai huonommalta, mutta erilaiselta).

Mutta totuus lienee kuitenkin se, että me kaikki näytämme todennäköisesti luonnossa tai toisten kuvaamina erilaiselta kuin omassa somessa?

Enkä nyt tarkoita että itsestä otettu kivannäköinen kuva olisi mitenkään huono juttu! Päinvastoin. Parhaimmillaan se piristää päivää ja saattaa kohentaa huonona päivänä jopa itsetuntoa.

Mutta kun yritän nyt miettiä syitä, miten omakuvani on niin vääristynyt, että en tunnista millään omaa kokoani muiden ottamista kuvista ja videoista, niin ehkä on katsoa itseä myös hieman rehellisemmin peilistä?

Paitsi, että huomasin, että olen tainnut myös peilata itseäni viime vuodet, aika imartelevista kuvakulmista.

Tykkäsin näistä kuvista tosi paljon, mutta huijaanko itseäni ja muita julkaisemalla niitä?

Olen kuullut opettajakavereiltani, että kuvamuokkausten aikana jotkut nuoret ovat alkaneet vältellä sometuttujen tapaamista livenä, koska pelkäävät, että heidän somessa kuvamuokkauksineen luoma ulkonäkö ei paljastuisi.

En itse halua ainakaan olla yhtään levittämässä tuota ilmiötä, vaan siksi haluaisin pyrkiä kuvissa myös enemmän.. en tiedä, onko totuus oikea sana, mutta aitous ehkä on?

Kropalle kaikista imartelevin kuva taisi olla tämä. Mutta tuon asennon ylläpitäminen voisi käydä haastavaksi tosielämässä!

Armollista viikonloppua!

Lue myös:

Rakas sinusta on tullut pullukka!

kuvat Tiia Ahjotuli

Meikäläinen poseraa vasen edellä kuten Mariah Carey konsanaan.

Pakko täällä hallitun kaaoksen keskellä keventää ja muistella hetki kunnon vanhan ajan ensimmäisen maailman ongelmia.

Muistatteko vielä sellaisen tilanteen, kun otat jonkun kanssa selfietä, ja molemmat kääntävät kameraa kohti samaa puolta kasvoista – eli siis vaikkapa vasenta ja vasenta? Ja sehän näyttää siis aina hieman epäluontevalle, kun kuvassa poseerataan vähän kuin ”jonossa”.

Ehkä olen kiinnittänyt tähän huomiota, sillä olen itse niin sanottu ”toispuoleinen kuvattava”. Kahdesta kasvojen sivuprofiilivaihtoehdosta parempi on vasen ja yritän aina kiilata kuvaan niin, että saisin käännettyä kameralle vasemman sivuprofiilin. Enkä ole ainoa. Tähän ilmiöön törmää nykyään enemmän, jolloin kuvia otetaan jatkuvasti. Tai törmäsi silloin kun törmäili vielä ihmisiin.

Kun kävin kuvahaasteita varten, huomasin että olin kai keksinyt ”toispuolisuuteni” parikymppisenä. Liityin tuolloin tanssiryhmään, jossa kuvia otettiin tavallista enemmän. Jouduin jatkuvasti tarkastelemaan itseäni ulkopuolisen silmin ja vielä kriittisten studiovalojen loisteessa. En tiedä, olisinko ilman noita kaikkia kuvia ikinä ajatellut edes koko asiaa.

Nykyisin kriittisyys on vaihtunut huumoriin peiteltyyn ”ääää tää on mun parempi kuvapuoli”-tokaisuun, kun asetutaan porukalla kuvaan. Nopea vilkaisu kännykän muistiin osoittaa, että keskenäni otan poikkeuksetta kuvat vasen edellä.

Vaikka ongelma on pienin mahdollinen, on ollut lohdullista huomata, että ”parempia kuvapuolia” tuntuu olevan lähes kaikilla, maailmantähdilläkin.

Ehkä ikimuistoisimman tarinan ”paremmasta” kuvapuolesta kertoi Linda Lampenius. Olin haastattelemassa häntä Tukholmassa (oli ehkä syksy 2013) ja kuvauksen jälkeen kuvaaja otti meistä yhdessä kuvan. Kun olimme asettumassa kuvaan molemmat vasen profiili edellä jouduimme toteamaan, että meillä on sama parempi kuvakulma. Poseerasimme sopuisasti ”jonossa”. Samalla Linda kertoi muiston Mariah Careysta.

Linda oli esiintynyt aikoinaan, joka Amerikassa popdiivan kanssa samassa ohjelmassa. Kun Mariah huomasi studiolle saapuessa, että kuvakulmat painottuivat hänen vasemmalle puolelle kasvoja – sehän ei popdiivalle lainkaan mieleen, sillä hän on koko uransa ajan lähes hysteerisesti vaatinut, että hänet kuvataan oikealta.Ja niin Mariahin vaatimuksesta koko studio rakennettiin uudestaan ennen kuvausten alkamista uudestaan.

Ja minä sain tämän jälkeen uuden harrastuksen; aina kun näen kuvan Mariah Careysta, tsekkaan, onko joku onnistunut kuvaamaan laulajan vasemmalta puolelta. Harva on onnistunut.

Anne Kukkohovin kirjaprojektin aikana meistä otettiin/otimme paljon kuvia yhdessä. Heti ensikuvista selvisi, että molemmat poseerasimme mieluummin vasenta puolta kasvoista korostaen. Anne oli tosin joustava ja minä sain useammin edes mahdollisuuden yrittää näyttää entisen supermallin vierellä siedettävältä.