Huumori on tunnetusti lajeista vaikein. Itse nauran – siis silleen ihan oikeasti vedet silmissä ja kuset housussa räkätän – eniten sattumuksille ja sellaisten muistelulle. Myös terävät, hauskat huomiot ja arjen tilanteissa koomisen puolen esiintuominen naurattavat.

On muutama elokuva ja tv-sarja, jotka ovat saaneet minut nauramaan tuolla tavoin. Kakkapissaohokatopippelijäätyy -huumori ei jostain syystä ole oikein ikinä meikäläiseen iskenyt. En tiedä, olenko rajoittunut, kun minulle tulee American Pie -tyyppisistä elokuvista enemmin hohhoijaa -fiilis.

Tänään ensi-iltansa saava Napapiirin sankarit 3 -elokuvan huumori liikkuu asteen liikaa tällä American Pie – alueella, tosin tummemmalla kotimaisemmalla twistillä höystettynä. Elokuvasarjan kolmososassa Jannea (Jussi Vatanen) masentaa ja hän lähtee etsimään itseään tunturiin. Haaveiden luontoretriitistä ollaan kuitenkin kaukana, kun vaellukselle tunkee mukaan kaverit.

Samaan aikaan Inaria (Pamela Tola) ahdistaa kotiäitinä oleminen ja hän lähtee tuulettumaan yritysten välisiin suojalkapalloturnaukseen.

Tykkään Napapiirin Sankarit -elokuvien perusideasta; 2010-luvun joutilaat-sukupolvi hengailemassa siellä, missä pimeys kestää pisimpään. Pääosia näyttelevät Jussi Vatanen, Pamela Tola, Timo Lavikainen ja Kari Ketonen selviävät tälläkin kertaa lappilaisista rooleista kunnialla.  

Elokuvassa oli myös muutamia kohtauksia, joille nauroimme ystäväni kanssa ihan aidosti.  

Välillä vain tämmöisten draamakomedioiden ystävästä tuntui elokuvaa katsoessa, että sinänsä hyvä idea ja kiinnostavat hahmot menevät hukkaan, kun homma vedetään ihan housut pois -meiningiksi. Hahmot ovat kuitenkin sen verran herkullisia, että heille voisi kirjoittaa vähemmänkin osoittelevaa huumoria. 

Napapiirin sankarit 3 -elokuvan ensi-ilta 23.8 kautta maan. Leffan kanssani katsoi ja arvioi ystäväni, elokuvakriittiinen tanssitaiteilija Henkka Sarajärvi.

Lue myös: Krista Kosonen tekee jälleen kerran elämänsä roolin Miami-elokuvassa

Olen aina tullut helposti raskaaksi. Ensimmäinen kierto ilman pillereitä ja PAM! Tai itse asiassa kohdallani PAM!, PAM! ja PAM!

Ajattelin tuon kirjottaissani suurella rakkaudella jokaista, joka on tuntenut tai tuntee surua lapsettomuudesta. 

Mietin itsekin, kun harkitsimme kolmatta lasta, että se ei välttämättä tulisi nyt PAM! vaan. Jos tulisi ollenkaan. Olin 31-vuotias, mikä ei ollut paljon, mutta enemmän kuin 25, jolloin sain esikoiseni. 

Laskelmoinnista on näissä hommissa vaarallista puhua, mutta vitsailin miehelleni tuollain lokakuun 2014 lopussa, että en lopeta pillereitä vielä, vaan kokeillaan vasta kuukauden kuluttua, niin saadaan elokuulle perheeseen toinen tyttö. Koska yhteissynttärit kato. Mieheni vitsaili taas kaksospojista, joka kieltämättä nosti kylmän hien meikäläisen otsalle.

Minua pelotti nimittäin synnytys (jonka takia ajatus kolmannesta lapsesta melkein kuopattiin), sillä poikamme synnytys oli ollut suuren koon vuoksi huomattavasti esikoistyttären syntymää vaikeampi. Poika painoi yli 4,5 kiloa ja oli 54 cm pitkä. Ponnistusvaihe kesti kaksi ja puoli tuntia.

Ja toki myös arjen pyöritys mietitytti. Millä tavalla logistiikka suurperheenä toimisi?

Historiasta huolimatta olin yllättynyt, kun pyörittelin joulukuussa positiivista raskaustestiä. Enkä todellakaan ollut raskauden kanssa millään tavalla rennompi kuin edellisten kohdalla. Päinvastoin, olin hemmetin paljon tietoisempi siitä mikä kaikki voisi mennä pieleen.

Pelko jatkui läpi raskauden. Kun kuulin ultrassa (ja vielä kolmessa muussa varmistusultrassa) odottavani tyttöä, oloni oli entistä epätodellisempi. Varmasti jokin menisi nyt pieleen, kun kaikki oli mennyt sukupuolta myöten kuin tarkassa projektisuunnittelussa.

Mietin myös, oliko kahden terveen lapsen vanhempana ahneutta ja kohtalon uhmaamista haluta vielä lisää?

Mutta jumalan kiitos, elokuussa hän syntyi lopulta terveenä. Lähes yhtä isona kuin isoveljensä ja imukupin avustuksella hänkin. 

Kun kuulin tytön ensimmäisen itkuhuudon muistan vain ajatelleeni ei ikinä enää tässä elämässä tätä synnytyshommaa. Toinen ilokaasuinen ajatukseni oli, että tyttöparka saatat joutua tekemään joskus tämän saman.

Olimme tietenkin haltioissamme tummatukkaisesta nyytistä. 7-vuotias isosisko ja 3,5-vuotias isoveli hellivät pientä ja jaksoivat ihmetellä tämän jokaista naamanväännettä. Jos aikaisemmin olin jakanut ilon vauvasta puolison kanssa, niin nyt jakajia oli ydinperheessä monenkertainen määrä.

Välillä mietin, kun naapurissa asuvat lasten ystävätkin hukuttivat vauvan lahjoihin ja pehmoleluihin, että niinkö tässä nyt kasvatetaan hemmoteltua prinsessa Madeleinea?

Tänään kaksi vuotta täyttävä kuopuksemme on koko pihapiirimme nuorin. Hän on tottunut pienestä saakka siskon kanssa koulusta tuleviin koulukavereihin, ja IIIIIIK kun sun pikkusisko on niin söpö -huudahduksiin.

Ja onhan hän minullekin se viimeinen vauva, vaikka minua ei yhtään haittaisi, jos vaikkapa pottaharjoittelu sujuisi joutuisammin.

Moni asia kolmannen kanssa sujuu oikeasti helpommin. Vaikka en ole ollut kenenkään lapsen kanssa mikään supersuorittaja, mutta kolmannen kanssa joitakin asioita voi oikeasti ottaa rennommin. Kun kahden ensimmäisen kanssa oli kiire rakentaa ystäväverkostoa, kolmannen kanssa en ole tutustunut yhteenkään uuteen äiti-ihmiseen. Tarhasta ne ystävät löytyvät kumminkin. Ja leikittäjiä on koko ajan talo täynnä, omia tai melkein omia lapsia.

Vähän olen nyt yrittänyt viime aikoina ottaa koppia ajatuksesta, että kolmonen ei olisi isompien sisarusten silmissä ikuisesti söpö maskotti, joka aina pelastetaan pinteestä ja jolle annetaan kaikki periksi. Sillä lapsuudenperheen roolit säilyvät usein koko elämän.  

Sekä miehelläni ja minulla on molemmilla vain yksi sisarus. Sinälläänkin on kiinnostava seurata, millaiseksi perheen pienimmän rooli kolmilapsisessa perheessä muodostuu. Väkisinkin rooleissa on tutkimusten mukaan jonkin verran eroja, vaikka pyrkisi kuinka tasapuoliseen kasvatukseen. 

Lasten harrastuksissa yritän olla jo nyt tasapuolinen. Kuopuksen synttärit vietettiin jo etukäteen, joten sattumalta hänen synttäripäivänään, eli tänään, alkoi temppujumppa. Samainen lauantain aamutunti, jossa me vanhemmat olemme juosseet vanhempienkin sisarusten kanssa.

No muutama päivä sitten tuli tieto, että isoveljellä olisi samaan aikaan jalkapalloturnaus naapurikunnassa. Tietenkin isosiskon harjoitukset ovat lauantai-aamulla, mutta hänen kyytirinkinsä pyörii onneksi omalla painolla.

Niinpä tein puolituksen. Menimme aamulla temppujumppaan puoleksi tunniksi, jonka jälkeen ajoimme jalkapalloturnaukseen, jossa poju pääsi pelaamaan jälkimmäisen ottelun. Vaikka pelissä olisi ilmeisesti veljeä tarvittu, niin haluan tehdä selväksi, että aina pikkusiskon menoja ei voi siirtää isompien niin vaatiessa.

Tiedän perheitä, joissa vain yksi lapsi voi harrastaa tavoitteellisesti ja ymmärrän kyllä tässä aikataulutuksessa ja maksajan roolissa senkin pointin. Itse yritän vääntyä niin, että kaikille lapsille tarjottaisiin ainakin samat lähtökohdat.

Oikeastaan tämä aamu oli minulle ensimmäinen kolmen harrastavan lapsen vanhempana. Tähän asti kuopus on tosiaan kulkenut vain mukana. Eräänlaista hulluutta tämä pyöritys vaatii ja on päiviä, jotka olisin vaihtanut pois.

Mutta enemmän on päiviä, jolloin olen pakahtunut onnesta, ihmetellen katsellut, miten paljon minulle on annettu. 

Onnea siis vielä kerran meidän perheen ilopillerille ja itsepäiselle iitalle <3

Millaisia kuopuksia teidän perheestä löytyy?