5x miksi lapsuuden harrastus on hauskempi aikuisena

Yksi unohtunut kisa-asu. Yhdet kisan jälkeen terassilla. Venyttelyä käytävillä, lämmittelyä pukukopissa.

Vuosi sitten alkukesästä ajoimme kotiin joukkuevoimistelun MM-kilpailuiden katsomosta kaverini ja lapseni voimisteluohjaajan kanssa.

Pyörittelimme kaverini kanssa ikuisuusajatusta siitä, että olisipa kiva, jos saataisiin kasaan meidän tasoinen aikuisten joukkue, joka voisi treenailla yhdessä ja osallistua joihinkin kilpailuihin. Koska voimisteluohjaaja sattuu olemaan omassa työssään aikaan saavaa sorttia, hän varasi heti tuollaiselle ryhmälle sopivan harjoitusajan ja haali siihen muutamia tuttuja. 

Syksyllä Illuusiaksi myöhemmin nimetty joukkue aloitti harjoittelun kerran viikossa. Ryhmään tulijoita yhdisti se, että kaikilla on jonkunlainen voimistelu- ja tanssitausta. Kukin palasi lajin pariin eri syistä.

Minä haikailin voimistelun pariin lähinnä siitä syystä, että tykkään (ja samalla vihaan, vähän niin kuin kirjoittamistakin) tehdä koreografioita. Olen silloin tällöin flirttaillut lajin kanssa ja tehnyt ohjelmia pyynnöstä eri ryhmille, mutta edellisestä ohjelmasta oli aikaa viisi vuotta.

Lisäksi kaipasin voimistelun keholle tuomaa kokonaisvaltaisuutta. Yhä vain olen kyllästynyt kuntoklubien aika yksipuolisiin tunteihin, omassa ryhmässä saisin ohjata sellaisia juttuja, joita ei muualla (tai ainakaan viiden minuutin ajomatkan päässä) edes ole tarjolla.

Koska harjoittelimme vain kerran viikossa ja monien elämäntilanne on aika kiireinen, teimme vuoden kilpailuaikataulun aika kevyeksi. Teimme vain yhden ohjelman, jolla kisasimme kaksi kertaa ja esiinnyimme kahdessa seuran näytöksessä. Kauden päätimme viime viikonloppuna Suomi Gymnaestradaan, joka oli iso voimistelutapahtuma Turussa.

Viimeisessä kilpailuissa huomasin, että olen rentoutunut lajin suhteen vuoden aikana todella paljon.

1. Rentous

Hyppäsimme ensimmäisiin kilpailuihin sillä tietämyksellä, mitä kyseinen laji (tanssillinen voimistelu) oli ollut viisi vuotta sitten. No kisassa selvisi, että tekniset säännöt olivat kiristyneet ja olimme niin sanotusti väärässä sarjassa. Kymmenen vuotta sitten olisin hajonnut harmituksesta palasiksi, nyt ”väärä sarja” sai meidät nauramaan vedet silmissä.  

Viikonloppuna olimme jo askeleen lähempänä ”oikeaa” sarjaa ja sijoituimme vallan hopeakategoriaan.

Huomasin samalla, että entinen ”pakko voittaa” -asenne oli muuttunut haastajana taitaa olla kivempaa (ja rennompaa) -asenteeksi. Tämä ei tarkoita, ettemmekö pyrkisi tekemään mahdollisimman hyviä ohjelmia ja harjoittelemaan kunnolla, mutta tällä iällä ymmärtää jo, että kyseisen kilpailun lopputulokset kiinnostavat kuitenkin aika marginaalijoukkoa maan ja lajin ihmisistä. Niiden lopputulos ei ole lähelläkään maailmaloppua (kuten joskus nuorenpana olisin saattanut ajatella).

2. Oma aika

Kun lapsena ja nuorena kilpailuissa odottelu tuntui maailman tylsimmältä touhulta, ruuhkavuosien keskellä nautiin siitä omana aikana. Höpisen pukkarissa, lämmitän ja venytän kehoa, nautin välillä hiljaisuudesta tyhjentyneessä pukuhuoneessa ja muista esityksistä.

3. Omat aikataulut

Kisapäivät nuoruudessa ja valmentajana olivat piiiiiitkiä. Gymnaestrdan kaltaisina tapahtumaviikonloppuina ollaan asemissa ja harjoituksissa aamusta iltaan. Katselin viikonloppuna sivusta, kun lapset harjoittelivat kisapaikkamme vierellä omaa kenttäohjelmaa. Kyseessä on iso ohjelmakokonaisuus, jossa Ivalosta Hankoon osallistuvat voimistelijat esittävät saman ohjelman. Voitte kuvitella (hyvästä ennakkoharjoittelusta huolimatta) sitä paikkamerkkien ja paikkojen säätämisen määrää, kun satoja ja taas satoja voimistelijoita saadaan muodostamaan hienoja kuvioita. 

Me sen sijaan lähdimme oman suoritusen jälkeen syömään, emme suinkaan ABC:lle, kuten männävuosina joukkueella oli tapana, vaan pöytävaraus oli astetta fiinimmästä paikasta Turun keskustasta. Pöytää odotellessa joimme yhdet ravintolan terassilla ja katselimme keskustan voimisteluvilinää aurinkoisessa Turussa. Ravintolan pöydästä seurasimme kisapalvelun kautta myös oman kilapilun lopptuloksia, emmekä lähteneet ihmispaljouteen tapahtumatorille. 

4. Ihmiset

Lapsena ja nuorena voimistelukaverit olivat luonnollisesti samassa elämäntilanteessa. Meidän joukkue on aika nuori. Suurin osa jäsenistä on parikymppisiä, osa heistä kirjoittanut vuoden sisään ylioppilaaksi. Niinkin hyvää ja tarpeellista on  ruuhkavuosina  vertaistuen jakaminen, niin minusta on ollut kiva larpata myös joukkuekavereiden kautta tuota elämänvaihetta, kun kaikki on vielä auki ja mahdollista. On rikkaus tuntea eri-ikäisiä ihmisiä.

5. Pienikin kehitys tuottaa iloa

Olin voimistelullisesti elämäni pohjakuopissa sitten syntymäni, kun aloitin ryhmässä. Lihasmuisti tiesi, miten liikkeet pitäisi tehdä, mutta jostain syystä lihakset eivät suostuneet toteuttamaan niitä. Kevään mittaan huomasin, että jotkut liikkeet olivat palautuneet ja kevään viimeisessä kisassa en enää meinannut pyörtyä. 

Tällä iällä pienikin kehitys (tai vanhojen taitojen palautuminen) tuottaa suurta tyydytystä. Kun tietää olevansa vastuussa muulle joukkueelle, treenaa myös silloin, kun ei huvittaisi.

Eli tiivistettynä; näin aikuisiällä myös harrastuksessa on itsemääräämisoikeutta enemmän, vaikka tapahtumat ja kisamiljööt ovatkin usein samoja. Rentous tuo hauskuutta. 

Gymnaestrada-viikonlopun jälkeen hyvillä mielin kesän jumppavapaalle. Viikonlopun meininkejä Turusta nähtävissä Yle Areenassa.

Onko sulla tai teillä joku laji, jonka pariin haluaisit palata?