Voisiko itseään katsoa peilistä yhtä rakastavasti kuin viime vuosikymmenen kuvista?

En voi uskoa, että mun viimeisimmästä blogipostauksesta (maaliskuussa) on melkein vuosi!

Alunperin minun piti palata bloggaamaan, kun saan Anne Kukkohovin elämäkerran valmiiksi. No elämä muistutti suunnittelija-luonnettani arvaamattomuudesta. Heti samaisena iltana, kun tuon edellisen blogipostauksen postasin, sain aivoinfarktin. Luonnollisesti jouduin sairaalaan ja vuosisuunnitelma meni uusiksi kuin jokavuotiset uuden vuoden lupaukset.

Kerron tästä infarktihommasta myöhemmin lisää. Tällä hetkellä vakuutustaistelu on vielä kesken, joten en uskalla avata asiaa julkisesti sen enempää.

Koska vuosi on some-maailmassa pieni ikuisuus, päivitin myös blogin esittelytekstit. Se on aina yhtä vaikeaa, itsensä tiivistäminen kiinnostavasti muutamalle riville. Ehkä siksi myös vähän laveampi esittäytyminen voisi olla paikalla.

Olen aina määrittänyt itseni aika paljon sen kautta, mitä teen. Ehkä siksi, että olen onnekseni päässyt tekemään elämäni aikana työkseni aika paljon kivoja juttuja tai sitten minulla huono itsetuntoa, jota yritän paikata erinäisillä meriiteillä (en ole vieläkään keksinyt kumpi on enemmän totta).

Nuorempana ohjasin jumppia ja tanssin työkseni. Opiskelin valtsikassa, mutta en koskaan valmistunut, sillä aloitin toimittajan työt samana kesänä, kun täytin 23. Sittemmin olisin voinut elää edes hieman huoletonta opiskelija(nuoruutta), mutta en malttanut, kun unelmatyö tuntui tulevan todeksi.

Käytännössä teen aika paljon samoja töitä kuin 13(!) vuotta sittenkin. Olen toimittanut freelancer-urani aikana Anna– ja Apu -lehtien seurapiiripalstoja. Viimeiset kolme vuotta olen toimittanut Me naiset -lehden Radalla-palstaa. Käytännössä suunnittelen ja säädän, mitkä ensi-illat, lanseeraukset ja muut julkkisvetoiset tapahtumat tulevat lehteen. Toimitan, eli menen siis itse kuvaajan kanssa valtaosalle keikoista, jonka jälkeen kirjoitan tapahtumasta juttuja verkkoon (usein heti keikan jälkeen kellon ajasta riippumatta) ja seuraavan viikon lehteen. Teen (tai siis oon aina tehnyt lisäksi) myös lisäksi eri lehtiin kansijuttuja ja kaupallisia advertionaaleja sekä nyt viimeisimpänä muutamalle julkulle avustavia managerin hommia. Bloggaamisen aloitin vuonna 2011.

Työnkuvani on muuttunut 13(!) toimittajavuoden aikana aika paljon. Uskon, että olen pysynyt hyvin työllistettynä siksi, että olen aika sinnikäs ja pyrin tekemään joka asiakkaalle itseni korvaamattomaksi.

Tämä korvaamaton-homma ei tietenkään pidä oikeasti paikkaansa. Kun jäin aivoinfarktin takia sairauslomalle, niin tietenkin sovituille jutuille löytyi hyvät tekijät. Mutta ehkä pyrkimys siihen, ettei sinua kovin mielellään korvattaisi, voisi olla ohjenuora, jota olen pyrkinyt noudattamaan. Eli olen aika joustava sekä reilu niin asiakkaille kuin haastateltaville – ja usein siihen vastataan samalla tavalla.

Eli jos vaikka meinaat kuolla, niin saat toipua siitä rauhassa, etkä menetä töitäsi ja asiakkaitasi.

Mutta kuka mää siis oon?

Koska työni ovat aika epäsäännöllisiä, ne määrittäävät kokonaisvaltaisesti arkea. Toisaalta saan myös määritellä keskivertoa enemmän itse aikataulujani. Mutta tapahtumat ovat tiettyyn aikaan ja ne täytyy saada sopimaan omiin ja perheen aikatauluihin sopiviksi.

Kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti 25-vuotiaana, alkoi myös oppitieni mestarilliseksi aikatauluttajaksi. Tänä vuonna esikoinen täyttää kaksitoista, keskimmäinen ihan kohta kahdeksan ja kuopus viisi. Mies reissaa työn puolesta aika paljon ja pyöritän aika paljon kimppakyyti- ja lastenvahtijaoston vuoroja keskenäni.

Tunsin syksyllä syvää sisarellisuutta, kun Paula Vesala totesi minulle haastattelussa kutakuinkin näin, että häneltä ei jää koskaan mikään ennalta suunnittelematta tai tule arjessa yllätyksenä. Hän tietää tasan kuukauden päästä, missä hän on ja kenen kanssa hänen lapsi ja koira ovat silloin. Nyökyttelin hänen sanomisten tahdissa varmaan vähän turhankin innokkaasti!

Kun siis mietin, kuka minä olen nyt 36-vuotiaana, niin voin sanoa, että olen suunnitelmallinen, työasioissa järjestelmällinen suorittaja. Sosiaalinen introvertti, joka haluaa olla muiden seurassa aina parhaimmillaan. Olen kai aika hauska, tai ainakin minusta on aina ollut kiva saada ihmiset nauramaan. Olen myös vähän epäsovinnainen ja tietyllä tapaa kokeilen aika usein rajojani.

Tarvitsen usein paljon omaa tilaa ja sosiaalisuuden vastapainoksi on pakko päästä tänne oman työhuoneen suojiin. Mieluummin näen ystäviänikin, kun on siideriä ja kaikki maailman aika ja parhaimmillaan pilleet, kuin pikaisilla lounailla, joissa jutut jää kesken ja työt illaksi. Eli siis aivan liian harvoin.

Äitinä vaadin lapsia yrittämään parhaansa, mutta rakkaudella. Aika usein meillä suorittamisen vastapainoksi saatetaan katsoa lauantai-iltana monta tuntia putkeen Netlix-sarjoja, vaikka tietenkin vastaan neuvolan kyselylomakkeisiin aina, että meidän lapsilla on ruutuaika viikonloppuisin ihan maksimissaan kaksi tuntia.

Ja täytyy todeta, että jollan tavalla tällaisten itsekorostus-listojen tekeminen hävettää. Egobuustailu tuntuu vieraalle ja usein tuntuu, että minäminä -somemaailmassa jokaisesta ihan normaalista arkielämään liittyvästä isosta tai pienestä asiasta tehdä dramaattinen selviytymistarina. Tässäkin asiassa koitan löytää tasapainoa ja tervettä itsetuntoa. Minulla ja minun tekemisillä on väliä, mutta ei tietenkään sen enempää tai toki vähempää kuin kenenkään muidenkaan.

Mitä minä haluan 2020-luvulla?

Vuonna 2019 huomasin, että tunnen itseni ja sudenkuoppani aika hyvin. Muutaman kerran kävin myös juttelemassa ulkopuolisille ammattilaisille, mutta niissäkin usein kävi samoin kuin Vesalalle – jätin kesken. Aika, rahat ja kärsivällisyys loppuivat.

Loppuvuodesta sähköposti muistutteli, että muisti on täynnä. Käytin yhden viikonlopun, kun tyhjensin vanhimpia, 5-8-vuoden takaisia maileja. Eniten yllätyin, kun avasin kuvaliitteitä.

Näytölle avautui kuvia, jotka muistin nopeasti vain sulkeneen, koska ne olivat niiiiiiin hirveitä. Jopa niin, että olen ollut vähän järkyttynyt. Tuoltako minä oikeasti näytän? Olin mielestäni kuvissa joko lihava tai ruma tai väsyneen näköinen. Nyt katselin näitä ammattikuvaajan keikoilla räpsäisemiä kuvia täynnä ihmetystä. Olen ihan nätti ja ennemmin hoikka kuin lihava. Ja nuoren näköinen.

Mutta. Kuinka paljon vähemmän hän tuolloin tiesikään.

Kirjoittamani artikkelit, jotka muistikuvissani olivat timanttisia, olivat aika naiiveja ja vähän korneja.

Koska vuosikymmen vaihtui juuri, voisin kloussata siisi menneen vuosikymmenen siten, että olen oppinut tuntemaan itseni ja kai kehittynyt myös ammatillisesti.  Kasvanut kai ihan vastuuntuntoiseksi aikuiseksi, mutta onneksi en ole kadottanut itseäni kokonaan äitiyteen.

Toinen kysymys, johon en oikein tohdi tai osaa vastata, on viime viikonloppuna ystäväni minulle asettama. Mitä minä haluan?

Haluaminen tuntuu, kuten myös egobuustailu, jotenkin kovin itsekkäälle. Se on liian paljon.

Tässä kohtaa elämää osaan esittää vain varovaisia toiveita. Olisi terveyttä ja elämää. Arki pysyisi toimivana ja lapsilla kaikki menisi suhteellisen hyvin. Ehkä voisin toivoa, että oppisin katsomaan itseäni peilistä yhtä rakastavasti kuin noista vanhoista kuvista (joista aikanaan eniten puistatusta aiheuttaneet keräsin tähän postaukseen). Ehkä kahdeksan vuoden kuluttua tai seuraavan vuosikymmenen vaihtuessa saatan kaivata tätä aikaa – ja jopa tätä peilikuvaa.

Ja nämä mun kirjoittamat jutut kuulostaa taas helvetin lapsellisilta.

kuvat;  Jaakko Jaskari