Nyt tuo valokuvakansio on tärkein konkreettinen isästä jäänyt asia, kun hänen kuolemasta tulee maaliskuussa yhdeksän vuotta. Muistoja kun ei voi voittaa mikään. Mutta tuon kansion kautta pysyn kertomaan ukista nuorimmille lapsille, joista toinen ei ehtinyt häntä koskaan nähdä.

Niin hullulle kuin se nyt kuulostaakin, niin kansion tekeminen tuntui talvella 2012 tärkeälle, vaikka isällä elinaikaa ei ollut paljon. Se oli jotakin konkreettista, mitä pystyin vielä tekemään isän eteen.

Isä oli saanut syöpädiagnoosin 56-vuotiaana syyskuussa 2011. Syöpä oli edennyt jo niin pitkälle, että mitään ei ollut tehtävissä. Jo helmikuussa, puoli vuotta myöhemmin, hänet siirrettiin omaan sairaalahuoneeseen saattohoitoon. Jouluun asti isä jaksoi kotona. Me olimme hoitaneet isää veljeni ja isän naisystävän kanssa ja jatkoimme sitä sairaalassa, joskin hoitohenkilökunta vastasi nyt varsinaisesta hoitotylstä. Joka päivä joku oli siellä heti aamutoimien jälkeen, illalla vaihdoimme vuoroa. Tammikuussa lähdin synnyttämään poikamme etelään, mutta palasimme Iisalmeen heti kun saimme neuvolasta luvan.

Jos olin ajatellut siihen asti, että kuoleman hetki olisi jotenkin selkeä ja määritettävissä, talven aikana huomasin, että kuoleminen on kaikin tavoin rankkaa puuhaa. Isän kohdalla saattohoitoaika kesti lähes kaksi kuukautta, joka tuntui kahdelta vuodelta.

Helmikuun aikana isä vaipui pikkuhiljaa tilaan, jossa hän ei ollut enää tässä maailmassa. Syöminen loppui ja ravinto kulki vain letkujen kautta. Se oli lohdutonta ja lopullista, mutta olisi tuntunut väärältä vähentää isän luona käymistä. Niinpä käytännössä imetin pojan, jätin hänet äidilleni hoitoon, joka asuu sairaalan lähellä. Sitten lähdin sairaalalle. Jossain kohtaa teimme vuoronvaihdon ja hain pojan äidiltäni.

Isällä oli entisen huippu-urheilijan sydän, joka löi sinnikkäästi. Sinnikkäästi, vaikka aivotoiminta oli tiettävästi lakannut. Koska yksi kasvaimista oli keuhkoissa, limaa tuli niin paljon, että paikalla olijan tärkein tehtävä oli pyytää hoitajaa imemään sitä tai pyyhkiä isän suupieliä.

Kirjoitin joskus aikaisemmin, että jokaisen tupakasta irti haluavan kannattaisi vierailla keuhkosyöpään kuolevan luona. Isäni ei polttanut. Mutta tietysti olimme huolissamme, miten paljon hän kärsi.

Isän valokuvakansiosta repäisin myöhemmin kuvan kehykseen, joka on esillä muiden perhekuvien joukossa.

Mutta vain siihenkin tottui, kuoleman odotteluun. Iltaisin ajatukset olivat isänkin luona synkempiä,  mutta aamu aina osoitti, että uusi aamu se oli kuolevallakin. Valot syttyivät huoneeseen puoli kahdeksalta ja hoitajat tekivät hoitotoimenpiteitä ja mittauksia. Kun huoneen televisiossa pyöri aamu-tv, kaikki tuntui taas normaalimmalta.

Noina päivinä, viikkoina ja kuukausina ehti myös miettiä kaikenlaista. Lapsuudenkodin kohtaloa. Hautajaisiakin. Mietin vähän kauhuissani, miten saan kahden pienen lapsen kanssa järjestettyä hautajaiset, vaikka olihan meitä touhussa useampi. Tuntui pyhäinhäväistykseltä alkaa raivata isän asuntoa, meidän lapsuudenkotiamme, kun isä oli sairaalassa, mutta oli myös käytännön realiteetit. Minulla ja opiskelijaveljelläni ei olisi varaa maksaa lainanlyhennyksiä ja yhtiövastikkeita, vaan koti olisi laitettava myyntiin. Niinpä me kävimme läpi myös isän valokuvia, kaikenmoisia papereita isänpäiväkorteista lehtileikkeisiin. Tuntui tärkeältä saada ne samaan kansiin. Ehkä kansio toimisi hautajaisissakin jonkinlaisena välitilinpäätöksenä.

Koska kuolevalla on oma huone, niin sitten istuin viereisellä sängyllä, leikkasin, liimasin ja kirjoitin kuvatekstejä (onneksi olen tässä ammattilainen, heh) isän muistokansioon.

Viimeiset tekstit liimasin ennen hautajaisia.

En osannut yhdeksän vuotta sitten ajatella, miten vähän konkreettista isästä tänne lopulta jäisi. Meillä taitaa olla miehelläni joku isän laadukkaampi ulkoilutakki ja sitten pari kynttiläjalkaa, joita käytetään jouluna. Muuten isästä on jäljellä laatikko, jossa on tärkeimpiä papereita ja tuo muistokansio.

Nyt olen onnellinen, että jaksoin sen tehdä, vaikka sairaalahuoneessa mietin välillä, oliko sellainen askartelu sopimatonta. Mutta onneksi sen tein, sillä isommat lapset ovat katsoneet sitä kovasti. Nyt kun viisivuotias kuopukseni, joka on kysellyt paljon ukista, on kysellyt kansion perään. Viime viikolla, kun olimme hakemassa varastosta jouluvaloja hän sanoi hyvin intohimoisesti.

– Nyt etsitään se ukin kansio! Minä rakastan ukkia!

(Hänellä on menossa hieman dramaattinen vaihe. Tosiasiassa hän arvaili kuvista kuka ukki on, mutta tietysti hänen intonsa liikutti minua)

Muistokansiota aloittaessani en tiennyt, miten tarina päättyisi.

No kansio kaivettiin ja nyt sitä on katseltu kaikenlaisten Halloween-hömpötysten keskellä. Tarpeellisia nekin, mutta meille kansio ja kynttilät kotona toimivat muisteluvälineinä, kun haudalle on matkaa 400 kilometriä. Lapsille kansio on aarre, sen pohjalta he voivat muodostaa ukista omia muistoja ja mielikuvia, vaikka häntä ei täällä olekaan.

Pyhäinpäivä on ohi, mutta tänään alkoi Roosa-nauha kuukausi. Tänä vuonna keräyksen tuotot ohjataan kaikkien syöpätautien tutkimuksen hyväksi. Mä aion katsoa tänä iltana myös Tanssii tähtien kanssa Roosa-nauha erikoislähetyksen.

lue myös: Isäni kuoli poikani ristiäispäivänä

Päivitän monta kertaa viikossa töiden ja lasten osalta kalenteria järjestykseen, mutta koti on usein aivan kaaoksessa. Olen se vanhempi, joka edellisellä viikolla kyselee jo perjantaina, miten kyyditykset jaetaan. En tee tätä ilkeyttäni, mutta kun eri aikoihin eri viikkoina olevat työt on tehtävä, yritän sumplia kuskauksia sopiviin väliin.

Olenkin joskus maininnut, että elämä on opettanut minut superorganisoijaksi. Kun tiedän kalenterin viikolle, niiden reunaehtojen nimissä voin myös levätä ja käydä jossain välissä urheilemassakin.

Meillä on käynyt viimeiset kaksi vuotta siivooja, joka jäi nyt eläkkeelle. Nämä vuodet kun olemme siivonneet siivooja varten, olen tuskaillut saman asian kanssa. Miksi joka kerta tuntuu, että sama kaaos pitää taltuttaa yhä uudelleen. Vieläkin välillä unelmien koti tuntuu välillä orjatyöleiriltä.

Konmaritus ja turhan tavaran heitto on ollut jo vuosia tapa, jolla minäkin olen yrittänyt saada meidän kaaosta järjestykseen. Konmarissa onkin puolensa, mutta sen iloon perustuva jonkinmoinen epäloogisuus ei oikein toimi viiden ihmisen kamojen kanssa.

Aloitin viime viikolla joulusiivouksen, eli järjestelen kaapit ja samalla kartoitan tarvitaanko oikeasti jouluksi mitään uutta. Tällä kertaa (koska olen parhaillani kesälomalla) ehdin toteutettua jo kaikkien lasten kaappiin sekä peti- ja  pyyhekaappiin järjestelmän, jonka uskon taltuttavan kaaosta pitkässä juoksussa..

Kutsun sitä 1-15 -metodiksi, joka kuulostaa ehkä vaikealta, vaikka ei olekaan. Olen selittänyt metodiani aika monille. Osasta tämä on paras idea ikinä, toistet luulee, että olen seonnut (lopullisesti).

Omalla 1-15 -metodilla järjestetty tyttären vaatekaappi.

Järjestelmän ongelma on tai ehkä sen loppuun saattaminen on ollut ajanpuute. En ole päässyt aikaisemmin tekemään tätä nuorimman vaatekaapille, koska päiväkoti-ikäinen tarvitsee enemmän ei niin paljon iloa tuottavaa kampetta. Samoin petivaatteiden ja lakanoiden inventointi vaatii sen, että kaikki ovat puhtaana.

Mutta nyt tein sen! Ja minusta tämä metodi tuntuu hyvältä, tai ainakin kehityskelpoiselta. Tässä kohtaa huokaisen hetken ja yritän kirjoittaa tämän niin selkeästi kuin mahdollista auki. Ehkä selvennykseksi myös itselleni.

Minusta omistamisessa (siis ihan kaiken) suurin kaaos syntyy epämääräisyydestä. Kaappeja kaivellessa tulee jatkuvasti vastaan ainiin tämäkin -kamaa. Lisäksi vaatteita on aina pesussa, joten että oikeasti ymmärtää, mitä omistaa

1. On ensin pyykättävä kaikki ja vietävä ne oikeisiin huonesiin. Kuulostaa itsestäänselvältä, ja konmarilta, mutta hän ei muistuta pyykkäämisestä (tai ehkä hänelle ei pääse edes kertymään pyykkivuorta), koska pyykkikorien uumeniin saattaa jäädä paljon, mitä ei muista.
2. Varaa kaksi isoa laatikkoa.

• Meillä jokaisella perheen jäsenellä on vaatekaapin ylähyllylle kaksi laatikkoa. Toiset kulkevat lapsilla nimellä muistolaatikko, joihin on säilötty vauva-ajan tärkeimpiä juttuja, piirustuksia jne. Mutta laatikkoon voi laittaa myös lasten tärkeitä vaatteita, joita ei millään raski heittää pois.
• Toiseen laatikkoon voi laittaa vaatteet, jotka vääränkokoisia (esim elämäntapamuuttujat), yksi naamiaisasu (tein virheen, että heitin kaikki pois ja sitten alkoi Halloween-buumi) ja selkeästi eri sesongin vaatteet (eli lähinnä kesäisimmät hepeneet ja talvikerrastot). Säiltys ehdottomasti jossain ylhäällä, josta otetaan vain tarpeen mukaan, ettei ne sekoitu päivittäin tai edes silloin tällöin käytettäviin kyllä-vaatteisiin (kohta 4)

• 

  Kuopuksen kaappi on ollut haastavin, koska pienellä vaatetta on oltava enemmän ja olen halunnut jättää myös jotain isosiskon vaatteita hänelle

3. Mutta ensin täytyy tehdä erittely, joka on konmaristakin tuttu. Kyllä, ehkä, eteenpäin. Ehkä-kasasta tulee minulla eniten noihin kahteen laatikkkon. Loput ehkä-kasasta vain rohkeasti eteenpäin kirpparille, kavereille, kierrätykseen.
4. Jäljellä oleva kyllä-kasa on siis se, joka jää pyörimään arkeen kaappiin, päälle ja pyykkikoriin. Sekä niiksi epämääräisiksi kasoiksi. Tähän nimenomaan olen kaivannut selvyyttä! Haluan tietää ja ennen kaikkea muistaa, mitä omistan! Ymmärrän minimalisteja, mutta kasoineni en ihan pysty kuitenkaan vielä hetkeen täydelliseen minimalismiin. Joten siksi olen jakanut kyllä-vaatteet ja monia asusteita ja laukkuja niin, että minulla on niitä 1,3,6,9 tai 15 kappaletta. Miksi juuri nämä luvut?

• Monia asioita riittää, jos omistaa yhden. Sateenvarjo, makuupussi, villasukat.
• Mutta jos vaikka villasukat on tärkeät, kaksi on liian vähän (varsinkin lapsiperheessä, jossa yhdet on hukassa, toiset pyykissä, niin yleensä kolmannet ovat tallessa). Samaa periaatetta käytän lasten hanskoihin ja pipoihin – niitä on pakko olla molempia per sesonki kolmet. Myös pikkulaukkuja minulla on vielä kolme, vaikka toivoisin, että selviäisin yhdellä, mutta jo tuo kolmeen rajaaminen oli vaikea, että tämä ei varmaan tapahdu ihan heti.
• Paitoja ja huppareita olen huomannut, että lapsilla tarvitsee kuusi molempaa lajiketta, mutta itsellä olen saanut karsittua hupparit kolmeen. Lähinnä tavoite olisi, että suurinta osaa vaatteita olisi korkeintaan tuo kolme, mutta enintään kuusi. Silloin vaatteet, joita omistaa muistaa paremmin. Ja ennen kuin kaupassa ostaa uutta, voi puntaroida käytänkö tätä enemmän kuin kolmea lempihuppariani? Tykkäänkö tästä tuotteesta niin paljon, että olisin valmis luopumaan yhdestä lempihupparistani ja otan tämän käyttöön tilalle? Usea tuote ja vaate on jäänyt minulla viime aikoina vaatekaappiin.

5. Eli ehkä tämän kaiken hahmottamisessa on kestänyt meillä poikkeuksellisen kauan, että mitä ja montako todella tarvitsee. Ehkä jos kaappien läpikäyntiin on useammin aikaa, niin lyhyessäkin ajassa voi hahmottaa, mitä vaatteita kukin käyttää. Nyt sain karsittua esikoisen neuleet kolmeen. Eli hänen vaatekaapissa on nyt vain ne kolme neuletta, joita hän on pitänyt muutenkin (kuva yllä).. Ennen niitä oli 6. Samoin pojalla oli erilaisten urheilujoukkueiden talvipipoja yli kymmenen, mutta lopulta katsottiin yhdessä sopivimmat ja suosikit.
6. Ulkovaatteiden kanssa tehtiin samalla tavalla, kun päivävaatteiden ehkä-kasan. Vaikka pipoja jäi kunkin lapsen lokeroon vai kolme, perustin yhden laatikon eteisen ylähyllylle, jossa on muutamia pipoja, joita ei vielä haluttu heittää pois. Muuten laatikossa on kesälippikset.  Laatikko on tosin niin ylhäällä, että lapset eivät pääse siihen käsiksi. Luulen, että pipoja käytetään lähinnä vierastarpeina ja laitetaan keväällä eteenpäin, jos niitä ei ole kaipailtu.
7. 

   Eteisen kaapit, kun kullekin jäsenelle jäi vain kolme pipoa, kolmet hanskat talvikaudelle.

   

   Kuva päivältä, jolloin koti oli järjestyksessä.

En tiedä, onko teidän mielestä tässä systeemissä sen enempää järkeä kuin joidenkin mun ystävien mielestä, mutta mulle se on tuonut järjestystä elämään – ja varsinkin pyykkäämiseen ja vaatekaapin järjestämiseen. Sunnuntaina katson, pesen ja päivitän vaatteet taas kolmen, kuuden jne pinoihin. Alushousuja ja sukkia on pakko olla 15 paria. Systeemiä auttaa se, että nyt saatan jopa muistaa, mitä kullakin kaapissa on tai pitäisi olla. Myös heräteostokset ovat vähentyneet, kun olen arvottanut mahtuuko tuote todella jonkun lempikutosen tai lempikolmosen tilalle.

Yritän saada kaappiprojektin päätökseen tänä iltana. Sillä. Tittidii, huomenna on kahdeksan viikkoa jouluaattoon! Joulupukin kirjeet kirjoitetaan aina vasta myöhemmin, mutta nyt olen inventoidessa kirjoittanut jo ylös mitä todella tarvitaan.

Kuopuksen vaatekaappi ja täydennystarpeet.

Shoppailupaheeni, erilaiset jouluvaatteet.

Eilen tein myös hyvin raskaan operaation, jossa vähensin joulupaitojen määrän kolmeen + jouluyöppäri. Lapsilla jokaisella vähensin jouluvaatetta kolmeen (kaksi joulupaitaa ja yksi yöppäri). Jouluvaatteita oli meillä niin paljon, että niille oli oma pieni kaappi. Nyt kaapista on tyhjänä puolet tilasta. Ja tyhjänä se on tavoitteena myös pitää. Vähemmän tavaraa, vähemmän stressiä ja siivoamista.

Lue myös:

Unelmien kodista tuli helvetillinen työleiri.