Hae
Gaalanainen

Voisimmeko mekin olla koiraperhe?

Kun esikoisen kaverit alkoivat täyttää kymmenen vuotta, niitä alkoi olla lähipiirissä kuin sieniä tämän aamun sateella, koiraperheitä. Siis perheitä, jotka ottavat koiran. Tämä ei käynyt vain yhdessä tai kahdessa perheessä, vaan uusia koiraperheitä oli lopulta ainakin seitsemän.

Esikoinen onkin toivonut meille koiraa enemmän tai vähemmän tuolta samalta ajalta. Olemme yrittäneet vitsailla, että meillä on jo perheen kolmas vauva, kuopus.

Olemme olleet, me molemmat vanhemmat, ehdottomasti koiran hankkimista vastaan. Meillä ei yksinkertaisesti riitä aika eikä resurssit niin suuren vastuun ottamiseen. Lisäksi meillä ei kellään ole kokemusta lemmikkien pidempiaikaisesta hoitamisesta.

Eläimen läheisyys kehittää

Tänä kesänä myönnän, että tunsin suurta hellyyttä, kun katsoin koiria hoivaavia lapsiamme. En ollut ajatellut, että keskimmäinen välittää juuri eläimistä, mutta koiravanhus sai häneltä paljon huomiota – hoivaa kaikilta lapsilta.

Huomasinkin kesän aikana miettiväni yhä useammin, entä jos?

Voisimmeko mekin olla koiraperhe?

Eläimen läheisyys kehittää lapsen empatia- ja tunnetaitoja. Luin tästä samasta tutkimukseen perustuvasta artikkelista, että eläimen läheisyys vähentää myös stressiä meillä aikuisilla. Varsinkin moni teini-ikäisten vanhempi on todennut, että lemmikki on ainoa, jolle teini ei ole kiukutellut.

Minulla ei ole ikinä ollut lemmikkieläintä. Eikä niitä ollut kovin monella ystävällänikään, kun olin lapsi. Sen vuoksikin kai lemmikkieläimen ottaminen on tuntunut vieraalta ajatukselta. Sen ymmärrän, että niihin liittyy paljon vastuuta ja säätöä – se on juuri se puoli, joka lemmikin hankkimisessa ei ole houkuttanut.

Naapurin koira

Nyt meidän naapuriin kavereille tuli koira. Pentua on menty meiltä katsomaan aina kun mahdollista. Viimeksi kun lapset toivat pennun meille kylään, he tulivat esittelemään sitä minulle suihkuun. Kyllä olin suihkussa. Toivottavasti koira-parka säästyi suuremmilta traumoilta.

Pennun kyläily kuitenkin myös muistutti minua, että en ehkä ollut valmis tähän ”neljänteen vauvaan”. Ihan kun meillä olisi ollut taapero; supersuloinen ja vauhdikas – mutta samalla jatkuva huoli ja hengenvaara, kun pentu löysi ”imuroidun” sohvan alta milloin paperinpalan tai kumin palasen ja sitten sitä kaiveltiin suusta. Minä aivan paniikissa tietenkin, hysteerikko kun näissä kaikissa terveysasioissa olen.

Tuossa hetkessä ymmärsin, että taaperoajoista on kuitenkin liian vähän aikaa. Kolme lasta tuo meille tarpeeksi vauhdikkuusmomentteja, että nyt toistaiseksi päädytään ihailemaan tätä kavereiden kaunotarta naapurissa. Mutta kuuntelen ja luen koko ajan yhä suuremmalla mielenkiinnolla kokemuksia siitä, miten elämä muuttui, kun koira tuli taloon.

Olisiko teillä kertoa hyviä ja huonoja kokemuksia?

lue myös:

Koskelan toinen keräyskohde on tässä – tämä jokaisen vanhemman olisi hyvä tietää

4 kommenttia

  1. Anne Vitala kirjoitti:

    Voi 🤍 – pelkästään hyviä kokemuksia. Ikinä koskaan ollut elämässäni ennen koiraa. Nyt meillä on ollut cavalierkingcharlesspaniel reilun vuoden.
    Itse toivoin pienenä lemmikkiä, äidiltä ei koskaan lupaa saatu. Isäni äidin luona, mammalla sain onneksi pitää kissoja. Ne hankittiin tuolloin ja mamma rakasti kissoja maalla. Niistä oli myös hyötyä hiirijahdissa. Ne ei ollut kuitenkaan omia, ikiomia. 18-vuotiaana kun muutin omilleni, elin 10 yksin – sen jälkeen tuli ystäväkseni kissa. Ensimmäinen ikioma eläin, hänestä tuli Vilma ❤️.
    Sain esikoiseni 25-vuotiaana, kuopus syntyi 26-vuotiaana. 2019 kun esikoinen oli 11-vuotias meillä alettiin tosissaan miettiä lemmikkiä – koiraa. En halunnut tehdä hänelle samaa, mitä äitini teki minun lapsuudessa. Tiedostin lemmikkien hyvät puolet kasvaviin lapsiin ja halusin antaa heille vastuuta lemmikin hoidosta. Vuoden verran pengoin eri rotuja, vertailin ja luin. Rodun olisi oltava helppo kouluttaa, ensikertalaisia kun olimme. Tutustuin kasvattajiin, kun kiva rotu löytyi ja sain varmistuksen heidän koiria tapaamalla että tämä ystävällinen rotu on se meidän juttu ✨.
    2020 keväällä oli syntymässä pentue, ja jos kaikki menisi hyvin sieltä saapuisi meidän unelmien prinsessa – Elma. Kesällä 2020 koiranpentu kotiutui ja voi sitä ihanuutta 💖. Matot kääriytyi äkkiä rullalle, mutta kesä oli helppoa aikaa opetella sisäsiistiksi. Korona-aika oli nappiajoitus pennun kannalta, hän joutui olemaan paljon vähemmän yksin.
    Elmasta on tullut todella rakas lapsille, sekä tyttö että poika hoitaa iltapäivälenkit koulun jälkeen vuorotellen. Mutta etenkin meille aikuisille – yhteiset lenkit, metsäseikkailut kolmistaan, rautakauppareissut koira mukana jne. Hän on meidän rakkauspakkaus, kun lapset kasvaneet sylivaiheen ohi jo. Ja Elma opetti meille sen, että haluamme jatkossa, että olemme AINA koiraperhe, AINA. Niin paljon iloa, hyvyyttä, kohtaamista ja leppoisuutta hän on tuonut arkeemme 💖.
    Tärkeiden pohdintojen ääressä olette 😘

  2. empuntemputjatarinat kirjoitti:

    Kiitos kaunis sinulle tästä tarinasta – aivan ihania pohdintoja. Tyhjää syliä minäkin varmaan vähän tiedostamatta pelkään, kun olen alkanut tätä syliteltävää miettiä <3

  3. Lotta kirjoitti:

    Tässä vinkki jonka olen kuullut tuttavaperheestä. Lapset olivat kinunneet koiraa todella pitkään ja lupasivat kyllä käyttää sitä ulkona yms. Mutta niinhän ne lapset lupailee vaikka mitä. Perheen äiti (opettaja ammatiltaan) asetti lapsille ehdon. Koira tulisi jos lapset osoittaisivat sitoutuneisuutta ja veisivät pelkkää hihnaa ulos kuukauden ajan joka aamu. En muista pitikö toinen ulkoilutus hihnalle tehdä myös koulupäivän jälkeen. Lopputulos oli että lapset todistivat sitoutuneisuutensa ja koira tuli taloon.

    • empuntemputjatarinat kirjoitti:

      Tuo kyllä hyvä <3 Tämä sama oli meidän kavereilla, heillekin koira tuli. Heidän koiransa kyllä maailman kiltein, että sekin tulee ottaa huomioon, että koiria eriluonteisia, niin kuin meitä ihmisiäkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *