Tein valokuvakansiota kun isä teki viereisellä sängyllä kuolemaa – nyt kansio on lapsieni aarre

Nyt tuo valokuvakansio on tärkein konkreettinen isästä jäänyt asia, kun hänen kuolemasta tulee maaliskuussa yhdeksän vuotta. Muistoja kun ei voi voittaa mikään. Mutta tuon kansion kautta pysyn kertomaan ukista nuorimmille lapsille, joista toinen ei ehtinyt häntä koskaan nähdä.

Niin hullulle kuin se nyt kuulostaakin, niin kansion tekeminen tuntui talvella 2012 tärkeälle, vaikka isällä elinaikaa ei ollut paljon. Se oli jotakin konkreettista, mitä pystyin vielä tekemään isän eteen.

Isä oli saanut syöpädiagnoosin 56-vuotiaana syyskuussa 2011. Syöpä oli edennyt jo niin pitkälle, että mitään ei ollut tehtävissä. Jo helmikuussa, puoli vuotta myöhemmin, hänet siirrettiin omaan sairaalahuoneeseen saattohoitoon. Jouluun asti isä jaksoi kotona. Me olimme hoitaneet isää veljeni ja isän naisystävän kanssa ja jatkoimme sitä sairaalassa, joskin hoitohenkilökunta vastasi nyt varsinaisesta hoitotylstä. Joka päivä joku oli siellä heti aamutoimien jälkeen, illalla vaihdoimme vuoroa. Tammikuussa lähdin synnyttämään poikamme etelään, mutta palasimme Iisalmeen heti kun saimme neuvolasta luvan.

Jos olin ajatellut siihen asti, että kuoleman hetki olisi jotenkin selkeä ja määritettävissä, talven aikana huomasin, että kuoleminen on kaikin tavoin rankkaa puuhaa. Isän kohdalla saattohoitoaika kesti lähes kaksi kuukautta, joka tuntui kahdelta vuodelta.

Helmikuun aikana isä vaipui pikkuhiljaa tilaan, jossa hän ei ollut enää tässä maailmassa. Syöminen loppui ja ravinto kulki vain letkujen kautta. Se oli lohdutonta ja lopullista, mutta olisi tuntunut väärältä vähentää isän luona käymistä. Niinpä käytännössä imetin pojan, jätin hänet äidilleni hoitoon, joka asuu sairaalan lähellä. Sitten lähdin sairaalalle. Jossain kohtaa teimme vuoronvaihdon ja hain pojan äidiltäni.

Isällä oli entisen huippu-urheilijan sydän, joka löi sinnikkäästi. Sinnikkäästi, vaikka aivotoiminta oli tiettävästi lakannut. Koska yksi kasvaimista oli keuhkoissa, limaa tuli niin paljon, että paikalla olijan tärkein tehtävä oli pyytää hoitajaa imemään sitä tai pyyhkiä isän suupieliä.

Kirjoitin joskus aikaisemmin, että jokaisen tupakasta irti haluavan kannattaisi vierailla keuhkosyöpään kuolevan luona. Isäni ei polttanut. Mutta tietysti olimme huolissamme, miten paljon hän kärsi.

Isän valokuvakansiosta repäisin myöhemmin kuvan kehykseen, joka on esillä muiden perhekuvien joukossa.

Mutta vain siihenkin tottui, kuoleman odotteluun. Iltaisin ajatukset olivat isänkin luona synkempiä,  mutta aamu aina osoitti, että uusi aamu se oli kuolevallakin. Valot syttyivät huoneeseen puoli kahdeksalta ja hoitajat tekivät hoitotoimenpiteitä ja mittauksia. Kun huoneen televisiossa pyöri aamu-tv, kaikki tuntui taas normaalimmalta.

Noina päivinä, viikkoina ja kuukausina ehti myös miettiä kaikenlaista. Lapsuudenkodin kohtaloa. Hautajaisiakin. Mietin vähän kauhuissani, miten saan kahden pienen lapsen kanssa järjestettyä hautajaiset, vaikka olihan meitä touhussa useampi. Tuntui pyhäinhäväistykseltä alkaa raivata isän asuntoa, meidän lapsuudenkotiamme, kun isä oli sairaalassa, mutta oli myös käytännön realiteetit. Minulla ja opiskelijaveljelläni ei olisi varaa maksaa lainanlyhennyksiä ja yhtiövastikkeita, vaan koti olisi laitettava myyntiin. Niinpä me kävimme läpi myös isän valokuvia, kaikenmoisia papereita isänpäiväkorteista lehtileikkeisiin. Tuntui tärkeältä saada ne samaan kansiin. Ehkä kansio toimisi hautajaisissakin jonkinlaisena välitilinpäätöksenä.

Koska kuolevalla on oma huone, niin sitten istuin viereisellä sängyllä, leikkasin, liimasin ja kirjoitin kuvatekstejä (onneksi olen tässä ammattilainen, heh) isän muistokansioon.

Viimeiset tekstit liimasin ennen hautajaisia.

En osannut yhdeksän vuotta sitten ajatella, miten vähän konkreettista isästä tänne lopulta jäisi. Meillä taitaa olla miehelläni joku isän laadukkaampi ulkoilutakki ja sitten pari kynttiläjalkaa, joita käytetään jouluna. Muuten isästä on jäljellä laatikko, jossa on tärkeimpiä papereita ja tuo muistokansio.

Nyt olen onnellinen, että jaksoin sen tehdä, vaikka sairaalahuoneessa mietin välillä, oliko sellainen askartelu sopimatonta. Mutta onneksi sen tein, sillä isommat lapset ovat katsoneet sitä kovasti. Nyt kun viisivuotias kuopukseni, joka on kysellyt paljon ukista, on kysellyt kansion perään. Viime viikolla, kun olimme hakemassa varastosta jouluvaloja hän sanoi hyvin intohimoisesti.

– Nyt etsitään se ukin kansio! Minä rakastan ukkia!

(Hänellä on menossa hieman dramaattinen vaihe. Tosiasiassa hän arvaili kuvista kuka ukki on, mutta tietysti hänen intonsa liikutti minua)

Muistokansiota aloittaessani en tiennyt, miten tarina päättyisi.

No kansio kaivettiin ja nyt sitä on katseltu kaikenlaisten Halloween-hömpötysten keskellä. Tarpeellisia nekin, mutta meille kansio ja kynttilät kotona toimivat muisteluvälineinä, kun haudalle on matkaa 400 kilometriä. Lapsille kansio on aarre, sen pohjalta he voivat muodostaa ukista omia muistoja ja mielikuvia, vaikka häntä ei täällä olekaan.

Pyhäinpäivä on ohi, mutta tänään alkoi Roosa-nauha kuukausi. Tänä vuonna keräyksen tuotot ohjataan kaikkien syöpätautien tutkimuksen hyväksi. Mä aion katsoa tänä iltana myös Tanssii tähtien kanssa Roosa-nauha erikoislähetyksen.

lue myös: Isäni kuoli poikani ristiäispäivänä