Yksi syy, miksi halusin nostaa viime viikolla postauksessa minun omasta mielestä minusta epäedullista kuvaa esille, oli se, että julkaisemalla pelkästään hyvännäköisiä tai ainakin triljoonalla otoksella saatuja jokseenkin ok kuvia, minusta tuntuu, että huijaisin teitä.

Enkä usko, että kyse on mistään huijarisyndroomasta. Mietin tuossa viikonlopun aikana, että ehkä olen huijannut myös itseäni?

Tai miten voi olla mahdollista, että viimeisen viiden vuoden aikana, kun valokuvia on otettu lisääntyneen sosiaalisen median käytön ja kanavien myötä enemmän kuin koskaan, olen myös lihonut eniten koko aikuisiällä?

Arvelen, että yksi syy on myös selfiekulttuurissa. Kun itseään pystyy jatkuvasti keikistämään kameran eteen edulliseen kuvakulmaan, niin hämärtyy todellisuus, että saattaakin näyttää todellisuudessa vähän erilaiselta.

Tästä yksi esimerkki nähtiin Katiska-dokumentin aikaan, kun katsojat kirjoittelivat, ihmeissään miten Sofia Belorf näyttää aivan erilaiselta televisiohaastattelussa kuin omassa somessaan (enkä tarkoita nyt, että isommalta tai huonommalta, mutta erilaiselta).

Mutta totuus lienee kuitenkin se, että me kaikki näytämme todennäköisesti luonnossa tai toisten kuvaamina erilaiselta kuin omassa somessa?

Enkä nyt tarkoita että itsestä otettu kivannäköinen kuva olisi mitenkään huono juttu! Päinvastoin. Parhaimmillaan se piristää päivää ja saattaa kohentaa huonona päivänä jopa itsetuntoa.

Mutta kun yritän nyt miettiä syitä, miten omakuvani on niin vääristynyt, että en tunnista millään omaa kokoani muiden ottamista kuvista ja videoista, niin ehkä on katsoa itseä myös hieman rehellisemmin peilistä?

Paitsi, että huomasin, että olen tainnut myös peilata itseäni viime vuodet, aika imartelevista kuvakulmista.

Tykkäsin näistä kuvista tosi paljon, mutta huijaanko itseäni ja muita julkaisemalla niitä?

Olen kuullut opettajakavereiltani, että kuvamuokkausten aikana jotkut nuoret ovat alkaneet vältellä sometuttujen tapaamista livenä, koska pelkäävät, että heidän somessa kuvamuokkauksineen luoma ulkonäkö ei paljastuisi.

En itse halua ainakaan olla yhtään levittämässä tuota ilmiötä, vaan siksi haluaisin pyrkiä kuvissa myös enemmän.. en tiedä, onko totuus oikea sana, mutta aitous ehkä on?

Kropalle kaikista imartelevin kuva taisi olla tämä. Mutta tuon asennon ylläpitäminen voisi käydä haastavaksi tosielämässä!

Armollista viikonloppua!

Lue myös:

Rakas sinusta on tullut pullukka!

kuvat Tiia Ahjotuli

Kuvan lapsi liittyy vahvasti pannukakku -episodiin.

Kävin tuossa viikonloppuna läpi meidän vitamiinit ja itse asiassa siirsin mun miehen ”Empun hippeily” -osastoksi nimeämät alalaatikon kamat työhuoneen kaappiin.

Juon yleensä aamuveden työhuoneessa koneen äärellä, joten ehkä vitamiinit tulee logistisemmin napattua hyllyltä ”omalta korkeudelt”. Alalaatikosta niitä ei muista joka päivä napata tai sitten purkit jäävät pyörimään viikon ajaksi niille kuulumattomille paikoille.

Hippeilylaatikkoon liittyy myös suurin yksittäinen ruokamokani äitinä (ja niitä on aika monta). Itseäni se aikoinaan lopulta nauratti, mutta lähipiiri sanoi, että älä kirjoita tuota mihinkään tai joku tekee vielä lastensuojeluilmoituksen.

Tapaus tuli nyt mieleeni taas, kun heittelin pois vanhaksi menneitä jauheita.

Innostuin aikanaan (olen varmaan jo maininnut, että olen kova innostumaan erilaisista terveysvillityksistä) muiden mukana tekemään banaanilettuja, jotka tehtiin proteiinijauheeseen No niistä ei tullut kuin epämääräinen sotku, samoin kun samalla reseptillä tehdyistä vohveleista.

Viimeisenä päätin yrittää laittaa proteiinijauhetta pannukakkuun, jotta kallis jauhe ei jäisi vallan hippilaatikon perukoille sekin. Ja kappas vaan, sädekehä pään päällä leipasin oikein normaalin näköisen pannukakun perjantai-illaksi lapsille iltapalaksi. Lapset söivät sitä muutaman palan perjantaina ja lähes kaikki loput lauantaina.

Jossain kohtaa isommat sanoivat, että he olivat käyneet viikonlopun aikana tosi monta kertaa vessassa. Manasin heille karkkkipäivän karkkeja; olette syöneet niitä  nyt liikaa!

Sunnuntaina kaksi vanhinta lasta joutuivat lähtemään kyydeillä kisa- ja pelipaikoilleen suoraan aamupalapöydästä, joten heitin pannaripalan pikkusiskolle aamupalan jatkeeksi ja söin itse viimeisen.

Lähdimme kuopuksen kanssa sen jälkeen katsomaan isosiskon kisaa. Jossain kohtaa tunsin, kuinka tuli kuuma. Erityisesti kasvojani alkoi kuumottaa kesken kisan. Kuopuksen kasvoille oli käynyt samoin; niihin oli ilmestynyt myös punaisia läikkiä.

Ihmettelin kaverini (jonka lapsi oli myös kisaamassa), että mistähän olemme saaneet tuollaisen reaktion. Lapsi valitteli myös monta kertaa vessahätää, joten käytin häntä kisan aikana monta kertaa vessassa.

Punoitus oli hälvennyt ennen kotiin pääsyä, joten unohdin koko jutun hetkeksi..

Vasta kun aloin sunnuntai-iltana laittaa tavaroita viikonlopun jäljiltä paikalleen, ihmettelin, miten pöydälle jäänyttä proteiinijauhetta oli lähes täysi pakkaus? Olihan siitä tehty jo vaikka kuinka monta kokeilua (nimenomaan kokeilua).  Pakkauksessa oli jauhetta kuitenkin ¾ osaa koko pussista.

Katsoin tarkemmin. Olin tehnyt pannukakun ummetusjauheeseen, jonka olin saanut Kätilöopistolta synnytyksen jälkeen. Olin avannut sen ja laittanut sitä kerran johonkin jugurttiin ja sen jälkeen jauhe olikin muuton yhteydessä kulkeutunut hippilaatikon mukana uuteen kotiin. Ja sittemmin puolitoista vuotta myöhemmin lapsiparkojeni pannukakkuun.