Kuvamuistot, niitä on minullakin kännykkä täynnä, mutta usein tulee kuvattua lähinnä lapsia. Koska usein on myös olo, että ei ole todellakaan kauneimmillaan, niin helposti tulee ajateltua, että joku kerta sitten asetut kuvaan mukaan, kun nuttura on paremmin.

Kun päivitän lasten kuva-albumeita huomaan joka kerta, että itse en ole kuvissa ollenkaan. Aikaisemmin en ajatellut koko asiaa, kunnes yksi vanhempansa hautajaisia aikoinaan valmistellut kaverini totesi, että häntä harmittaa, kun ei löydä juurikaan kuvia, joissa olisi äitinsä kanssa. Sielläkin taloudessa kun äiti oli vastannut kuvien ottamisesta.

Sinä kauneimmillasi -hetki

Minusta otettiin viime viikolla uudet, tällä kertaa kesäiset kuvat Sinä kaunimmillasi -hetken tiimin, kuvaaja Tiia Ahjotulen sekä kosmetologi-stylisti Ninia Nymanin kanssa. Konseptissa jokainen meistä kuvataan kauneimmillaan luonnon juuri sinä hetkenä tarjoamassa ympäristössä. Tiimi tulee meikkaamaan ja stailaamaan sinut ensin kotiin, jonka jälkeen siirrytään ottamaan kuvat. Marraskuussa oteut kuvat voit käydä katsomassa täällä, uusia kesäkuvia ovat tässä postauksessa. Yksi tällainen kuvaus on nyt myös arvottavana  Gaalanainen – Instagram -tilillä. Tästä pääsette osallistumaan.

Kuten näette, tällä kertaa pyysin kuviin mukaan molemmat tyttöni (poikani, keskimmäinen, ei oikein innostunut tällaisesta kukkateemaisesta kuvauksesta), ja kuvista tuli minusta aivan ihanat. Lapset ovat välillä kärsimättömiä kuvattavia ja tuona päivänä oli kylmä, mutta tiimi toimi nopeasti. Sitten he pääsivät autoon lämmittelemään, kun Tiia napsi vielä minusta omat kuvat. Saadaan ikimuistoiset kuvat näistä(kin) yhteiskuvista kehyksiin, mutta ennen kaikkea muutama arvokas otos juuri tästä hetkestä.

Muutoksia ja ruusuja

Meillä nimittäin esikoinen päättää tällä viikolla ala-asteen, ja meidän perheen 12 vuotta kestänyt päiväkotiura päättyy, kun kuopus siirtyy tarhasta koululle eskariin. On taas muutosten aika. Mutta myös ruusun aika. Ihanan kimput ja kukkapannat päähän tähän kuvaukseen loihti Järvenpään Kukkatalo, joka on täällä meidän paikallinen suosikki. Tuolta haemme aina kukat elämän pieniin ja suuriin juhlahetkiin. Niitä on taas tänä ensi viikonloppuna erityisen paljon luvassa.

Sinä kauneimmillasi -hetken varaukset ja tarjouspyynnöt osoitteesta tiianinia@gmail.com. 

Ideoita ja kukkatilaukset Järvenpään Kukkatalosta täältä.

En tiedä, miksi yliluonnollisista tapahtumista kirjoittaminen vähän jännittää? Ehkä siksi, että suhtaudun moisiin itsekin yleensä aika skeptisesti. Ehkä pelkään, että sellaisesta kertomalla voi saada vähän sekopäisen leiman. Eikä minulla ole elämässäni edes ollut montaa yliluonnolliseksi määriteltävää kokemusta. Oikeastaan niitä on kolme, joista kaksi on osunut nyt tälle vuodelle. Olen miettinyt, että olenko herkistynyt jollekin uudelle ulottuvuudelle – vai onko kaikki vain sattumaa?

Tässä alla niistä ensimmäinen ja viimeisin.

Isän varjo

Kevättalvella olimme kävelemässä kuopuksen kanssa leikkipuistosta kotiin. Oli rauhallinen sunnuntai, eikä oikein kettään missään. Kirkkaassa valossa oma varjoni rajautui hangilla hyppelevän lapsen taakse. Koskelan tapaus oli tuolloin ajatuksissani paljon ja mietin vanhemmuutta, jonka varjo ja suoja ei yllä kaikkeen. Vaikka niin kovasti toivoisikin.  Näyssä oli symboliikka ja nappasin nopeasti tilanteesta muutaman kuvan.

Napsin muutaman kuvan nopeasti ja peitän kädellä häikäisevää aurinkoa ja vilkaisen kuvat läpi: heti ensimmäisessä otoksessa huomasin toisen varjon – oman isäni. Tämä ei ehtinyt edeltää mitään mietintäketjua, vaan tyynen toteamuksen, että tunnistin varjon isäksi. Katselin hämmentyneenän tiellä taaksepäin, oliko joku kulkenut huomaamatta takanani, oliko joku muu muoto, joka olisi voinut varjon tuottaa? Mutta takanapäin oli samaa tyhjää tietä, vasta kaukana edessä siinsi näkyvillä oleva ihminen. Katson kuvat läpi, varjo näkyy vain ensimmäisessä.

Yllätyksekseni en kuitenkaan säikähtänyt; olen sen verran pelokas, että en halua kuulla mitään juttuja rajan takaa tai oikein en niihin uskokaan. Mutta jostain tuo isän varjo tuolla tiellä osui kuvaan. Ketään muita ei nimittäin tiellä ollut. Ja iskä kuoli yhdeksän vuotta sitten.

Kun katson kuvajärjestystä, niin tämä kuva, jossa näkyy isän sivuprofiili oli kuvista ensimmäinen.

Kosketus olkapäillä

Kuvaa katsoessa minut valtasi rauha; olo oli oikeastaan samanlainen, kun hetki sen jälkeen, kun veljeni kertoi isän kuolleen. Oli meidän keskimmäisen ristiäispäivä, ja siksi olimme kaikki meillä, emmekä poikkeuksellisesti sairaalassa, jos isä oli ollut joulun jälkeisen ajan. Isän naisystävä oli jäänyt vuorostaan isän sairaalasängyn vierelle. Vaikka viimeiset kuukaudet olivat olleet vain ajan kysymys, milloin isä menehtyisi levinneeseen syöpään, niin silti meitä veljeni kanssa itketti, kun tieto tuli. Ja myös harmitti. Olisimme halunneet olla paikalla.

Vieraat olivat tulossa muutaman tunnin kuluttua, joten vetäydyin imettämään vauvaa yläkertaan. Istuin makuuhuoneen sängyn reunalle, ja laskin pojan rinnalle. Yhtäkkiä tunsin valtavan lämmön olkapäilläni. Se sama lämpö valtasi koko kehon – samalla minut täytti omituinen rauha.

Samainen rauha, joka valtasi, kun huomasin isän varjon seuranneen meitä kuvassa. Äitinä tunnen jatkuvasti lapsistani suunnatonta ylpeyttä. Samalla harmittaa, että edesmenneet isovanhempani ja isäni eivät ole heitä näkemässä. Mutta ehkä, kaikista epäilyistäni huolimatta, sittenkin he kulkevat täällä matkassa mukana. Tavalla tai toisella.

Hyvää äitienpäivä-viikonloppua kaikille – niin täällä maan päällä kuin jossakin muualla (vaikka en edelleenkään ole tästä muusta aivan varma).