Joulupukiltamme tuli jo viime viikolla viesti, korona-jouluna heidän palvelu voisi tulla piipahtamaan eteisessä. Meillä joulupukki on ollut ulkoistettu sen jälkeen, kun aloimme viisi vuotta sitten viettää joulut kotona, kun talomme valmistui.

Oman kotijouluperinteen alkamisen jälkeen olen ollut jouluvalmisteluissa suhteellisen täsmällinen. En halua, että vuoden parhain juhla hukkuu kaaoksen alle, sillä työkiireet myös kasvavat vuoden loppua kohti. Kaksi kuukautta ennen joulua teen sen inventaarion, jossa katson hyvinkin tarkasti joululahjatarpeita. Pyhäinpäivän jälkeen kaivan ja laitan jouluvalot ja lyön lukkoon joulupukin. Nyt joulupukki oli tainnut varautua koronakaranteeniin, kun kysely tuli aikaisemmin kuin männävuosina.

Viime viikolla THL linjasi, että laajempi perhejoulu on riski

Meillä jouluna on molempien vanhemmat ja mun miehen sisko, joista kukaan ei ole vielä varsinaisessa riskiryhmässä, vaikka appivanhemmat jäävätkin ensi vuonna eläkkeelle. Kolmesta lapsista nuorin, 5-vuotias, uskoo vielä joulupukkiin. Yleensä ekaluokalle mentäessä epäilyt joulupukki-hommasta ovat kahdella vanhemmista lapsista alkaneet, joten haluaisin vaalia muutamaa taianomaista lapsuuden joulua mahdollisimman perinpohjaisesti.

Meillä on ollut haave viettää joku joulu Kaliforniassa, joten olemme kertoneet lapsille, että kun joulupukki ei ehdi joka paikkaan, niin hän käy heittämässä lahjat savupiipusta. Meillä on myös joulusukka jokaisen lapsen ovessa muistuttamassa tästäkin perinteestä.

Nyt mietimme, että olisiko tänä vuonna meilläkin pukin vuoro tuoda lahjat aaton vastaisena yönä kuusen alle? Jos pukki vaikka voisi kirjoittaa kirjeen, että lahjat saa avata vasta aattoiltana päivällisen jälkeen? Vai kutsuako pukki vain eteiseen? Miten teillä on mietitty jouluvalmisteluja koronajouluna 2020?

Lue myös:

8 viikkoa jouluun: Lahjainventaario! Miksi saan pidettyä työt ja lasten elämän järjestyksessä, mutta en kotiani?

Nyt tuo valokuvakansio on tärkein konkreettinen isästä jäänyt asia, kun hänen kuolemasta tulee maaliskuussa yhdeksän vuotta. Muistoja kun ei voi voittaa mikään. Mutta tuon kansion kautta pysyn kertomaan ukista nuorimmille lapsille, joista toinen ei ehtinyt häntä koskaan nähdä.

Niin hullulle kuin se nyt kuulostaakin, niin kansion tekeminen tuntui talvella 2012 tärkeälle, vaikka isällä elinaikaa ei ollut paljon. Se oli jotakin konkreettista, mitä pystyin vielä tekemään isän eteen.

Isä oli saanut syöpädiagnoosin 56-vuotiaana syyskuussa 2011. Syöpä oli edennyt jo niin pitkälle, että mitään ei ollut tehtävissä. Jo helmikuussa, puoli vuotta myöhemmin, hänet siirrettiin omaan sairaalahuoneeseen saattohoitoon. Jouluun asti isä jaksoi kotona. Me olimme hoitaneet isää veljeni ja isän naisystävän kanssa ja jatkoimme sitä sairaalassa, joskin hoitohenkilökunta vastasi nyt varsinaisesta hoitotylstä. Joka päivä joku oli siellä heti aamutoimien jälkeen, illalla vaihdoimme vuoroa. Tammikuussa lähdin synnyttämään poikamme etelään, mutta palasimme Iisalmeen heti kun saimme neuvolasta luvan.

Jos olin ajatellut siihen asti, että kuoleman hetki olisi jotenkin selkeä ja määritettävissä, talven aikana huomasin, että kuoleminen on kaikin tavoin rankkaa puuhaa. Isän kohdalla saattohoitoaika kesti lähes kaksi kuukautta, joka tuntui kahdelta vuodelta.

Helmikuun aikana isä vaipui pikkuhiljaa tilaan, jossa hän ei ollut enää tässä maailmassa. Syöminen loppui ja ravinto kulki vain letkujen kautta. Se oli lohdutonta ja lopullista, mutta olisi tuntunut väärältä vähentää isän luona käymistä. Niinpä käytännössä imetin pojan, jätin hänet äidilleni hoitoon, joka asuu sairaalan lähellä. Sitten lähdin sairaalalle. Jossain kohtaa teimme vuoronvaihdon ja hain pojan äidiltäni.

Isällä oli entisen huippu-urheilijan sydän, joka löi sinnikkäästi. Sinnikkäästi, vaikka aivotoiminta oli tiettävästi lakannut. Koska yksi kasvaimista oli keuhkoissa, limaa tuli niin paljon, että paikalla olijan tärkein tehtävä oli pyytää hoitajaa imemään sitä tai pyyhkiä isän suupieliä.

Kirjoitin joskus aikaisemmin, että jokaisen tupakasta irti haluavan kannattaisi vierailla keuhkosyöpään kuolevan luona. Isäni ei polttanut. Mutta tietysti olimme huolissamme, miten paljon hän kärsi.

Isän valokuvakansiosta repäisin myöhemmin kuvan kehykseen, joka on esillä muiden perhekuvien joukossa.

Mutta vain siihenkin tottui, kuoleman odotteluun. Iltaisin ajatukset olivat isänkin luona synkempiä,  mutta aamu aina osoitti, että uusi aamu se oli kuolevallakin. Valot syttyivät huoneeseen puoli kahdeksalta ja hoitajat tekivät hoitotoimenpiteitä ja mittauksia. Kun huoneen televisiossa pyöri aamu-tv, kaikki tuntui taas normaalimmalta.

Noina päivinä, viikkoina ja kuukausina ehti myös miettiä kaikenlaista. Lapsuudenkodin kohtaloa. Hautajaisiakin. Mietin vähän kauhuissani, miten saan kahden pienen lapsen kanssa järjestettyä hautajaiset, vaikka olihan meitä touhussa useampi. Tuntui pyhäinhäväistykseltä alkaa raivata isän asuntoa, meidän lapsuudenkotiamme, kun isä oli sairaalassa, mutta oli myös käytännön realiteetit. Minulla ja opiskelijaveljelläni ei olisi varaa maksaa lainanlyhennyksiä ja yhtiövastikkeita, vaan koti olisi laitettava myyntiin. Niinpä me kävimme läpi myös isän valokuvia, kaikenmoisia papereita isänpäiväkorteista lehtileikkeisiin. Tuntui tärkeältä saada ne samaan kansiin. Ehkä kansio toimisi hautajaisissakin jonkinlaisena välitilinpäätöksenä.

Koska kuolevalla on oma huone, niin sitten istuin viereisellä sängyllä, leikkasin, liimasin ja kirjoitin kuvatekstejä (onneksi olen tässä ammattilainen, heh) isän muistokansioon.

Viimeiset tekstit liimasin ennen hautajaisia.

En osannut yhdeksän vuotta sitten ajatella, miten vähän konkreettista isästä tänne lopulta jäisi. Meillä taitaa olla miehelläni joku isän laadukkaampi ulkoilutakki ja sitten pari kynttiläjalkaa, joita käytetään jouluna. Muuten isästä on jäljellä laatikko, jossa on tärkeimpiä papereita ja tuo muistokansio.

Nyt olen onnellinen, että jaksoin sen tehdä, vaikka sairaalahuoneessa mietin välillä, oliko sellainen askartelu sopimatonta. Mutta onneksi sen tein, sillä isommat lapset ovat katsoneet sitä kovasti. Nyt kun viisivuotias kuopukseni, joka on kysellyt paljon ukista, on kysellyt kansion perään. Viime viikolla, kun olimme hakemassa varastosta jouluvaloja hän sanoi hyvin intohimoisesti.

– Nyt etsitään se ukin kansio! Minä rakastan ukkia!

(Hänellä on menossa hieman dramaattinen vaihe. Tosiasiassa hän arvaili kuvista kuka ukki on, mutta tietysti hänen intonsa liikutti minua)

Muistokansiota aloittaessani en tiennyt, miten tarina päättyisi.

No kansio kaivettiin ja nyt sitä on katseltu kaikenlaisten Halloween-hömpötysten keskellä. Tarpeellisia nekin, mutta meille kansio ja kynttilät kotona toimivat muisteluvälineinä, kun haudalle on matkaa 400 kilometriä. Lapsille kansio on aarre, sen pohjalta he voivat muodostaa ukista omia muistoja ja mielikuvia, vaikka häntä ei täällä olekaan.

Pyhäinpäivä on ohi, mutta tänään alkoi Roosa-nauha kuukausi. Tänä vuonna keräyksen tuotot ohjataan kaikkien syöpätautien tutkimuksen hyväksi. Mä aion katsoa tänä iltana myös Tanssii tähtien kanssa Roosa-nauha erikoislähetyksen.

lue myös: Isäni kuoli poikani ristiäispäivänä