Päivitän monta kertaa viikossa töiden ja lasten osalta kalenteria järjestykseen, mutta koti on usein aivan kaaoksessa. Olen se vanhempi, joka edellisellä viikolla kyselee jo perjantaina, miten kyyditykset jaetaan. En tee tätä ilkeyttäni, mutta kun eri aikoihin eri viikkoina olevat työt on tehtävä, yritän sumplia kuskauksia sopiviin väliin.

Olenkin joskus maininnut, että elämä on opettanut minut superorganisoijaksi. Kun tiedän kalenterin viikolle, niiden reunaehtojen nimissä voin myös levätä ja käydä jossain välissä urheilemassakin.

Meillä on käynyt viimeiset kaksi vuotta siivooja, joka jäi nyt eläkkeelle. Nämä vuodet kun olemme siivonneet siivooja varten, olen tuskaillut saman asian kanssa. Miksi joka kerta tuntuu, että sama kaaos pitää taltuttaa yhä uudelleen. Vieläkin välillä unelmien koti tuntuu välillä orjatyöleiriltä.

Konmaritus ja turhan tavaran heitto on ollut jo vuosia tapa, jolla minäkin olen yrittänyt saada meidän kaaosta järjestykseen. Konmarissa onkin puolensa, mutta sen iloon perustuva jonkinmoinen epäloogisuus ei oikein toimi viiden ihmisen kamojen kanssa.

Aloitin viime viikolla joulusiivouksen, eli järjestelen kaapit ja samalla kartoitan tarvitaanko oikeasti jouluksi mitään uutta. Tällä kertaa (koska olen parhaillani kesälomalla) ehdin toteutettua jo kaikkien lasten kaappiin sekä peti- ja  pyyhekaappiin järjestelmän, jonka uskon taltuttavan kaaosta pitkässä juoksussa..

Kutsun sitä 1-15 -metodiksi, joka kuulostaa ehkä vaikealta, vaikka ei olekaan. Olen selittänyt metodiani aika monille. Osasta tämä on paras idea ikinä, toistet luulee, että olen seonnut (lopullisesti).

Omalla 1-15 -metodilla järjestetty tyttären vaatekaappi.

Järjestelmän ongelma on tai ehkä sen loppuun saattaminen on ollut ajanpuute. En ole päässyt aikaisemmin tekemään tätä nuorimman vaatekaapille, koska päiväkoti-ikäinen tarvitsee enemmän ei niin paljon iloa tuottavaa kampetta. Samoin petivaatteiden ja lakanoiden inventointi vaatii sen, että kaikki ovat puhtaana.

Mutta nyt tein sen! Ja minusta tämä metodi tuntuu hyvältä, tai ainakin kehityskelpoiselta. Tässä kohtaa huokaisen hetken ja yritän kirjoittaa tämän niin selkeästi kuin mahdollista auki. Ehkä selvennykseksi myös itselleni.

Minusta omistamisessa (siis ihan kaiken) suurin kaaos syntyy epämääräisyydestä. Kaappeja kaivellessa tulee jatkuvasti vastaan ainiin tämäkin -kamaa. Lisäksi vaatteita on aina pesussa, joten että oikeasti ymmärtää, mitä omistaa

1. On ensin pyykättävä kaikki ja vietävä ne oikeisiin huonesiin. Kuulostaa itsestäänselvältä, ja konmarilta, mutta hän ei muistuta pyykkäämisestä (tai ehkä hänelle ei pääse edes kertymään pyykkivuorta), koska pyykkikorien uumeniin saattaa jäädä paljon, mitä ei muista.
2. Varaa kaksi isoa laatikkoa.

• Meillä jokaisella perheen jäsenellä on vaatekaapin ylähyllylle kaksi laatikkoa. Toiset kulkevat lapsilla nimellä muistolaatikko, joihin on säilötty vauva-ajan tärkeimpiä juttuja, piirustuksia jne. Mutta laatikkoon voi laittaa myös lasten tärkeitä vaatteita, joita ei millään raski heittää pois.
• Toiseen laatikkoon voi laittaa vaatteet, jotka vääränkokoisia (esim elämäntapamuuttujat), yksi naamiaisasu (tein virheen, että heitin kaikki pois ja sitten alkoi Halloween-buumi) ja selkeästi eri sesongin vaatteet (eli lähinnä kesäisimmät hepeneet ja talvikerrastot). Säiltys ehdottomasti jossain ylhäällä, josta otetaan vain tarpeen mukaan, ettei ne sekoitu päivittäin tai edes silloin tällöin käytettäviin kyllä-vaatteisiin (kohta 4)

• 

  Kuopuksen kaappi on ollut haastavin, koska pienellä vaatetta on oltava enemmän ja olen halunnut jättää myös jotain isosiskon vaatteita hänelle

3. Mutta ensin täytyy tehdä erittely, joka on konmaristakin tuttu. Kyllä, ehkä, eteenpäin. Ehkä-kasasta tulee minulla eniten noihin kahteen laatikkkon. Loput ehkä-kasasta vain rohkeasti eteenpäin kirpparille, kavereille, kierrätykseen.
4. Jäljellä oleva kyllä-kasa on siis se, joka jää pyörimään arkeen kaappiin, päälle ja pyykkikoriin. Sekä niiksi epämääräisiksi kasoiksi. Tähän nimenomaan olen kaivannut selvyyttä! Haluan tietää ja ennen kaikkea muistaa, mitä omistan! Ymmärrän minimalisteja, mutta kasoineni en ihan pysty kuitenkaan vielä hetkeen täydelliseen minimalismiin. Joten siksi olen jakanut kyllä-vaatteet ja monia asusteita ja laukkuja niin, että minulla on niitä 1,3,6,9 tai 15 kappaletta. Miksi juuri nämä luvut?

• Monia asioita riittää, jos omistaa yhden. Sateenvarjo, makuupussi, villasukat.
• Mutta jos vaikka villasukat on tärkeät, kaksi on liian vähän (varsinkin lapsiperheessä, jossa yhdet on hukassa, toiset pyykissä, niin yleensä kolmannet ovat tallessa). Samaa periaatetta käytän lasten hanskoihin ja pipoihin – niitä on pakko olla molempia per sesonki kolmet. Myös pikkulaukkuja minulla on vielä kolme, vaikka toivoisin, että selviäisin yhdellä, mutta jo tuo kolmeen rajaaminen oli vaikea, että tämä ei varmaan tapahdu ihan heti.
• Paitoja ja huppareita olen huomannut, että lapsilla tarvitsee kuusi molempaa lajiketta, mutta itsellä olen saanut karsittua hupparit kolmeen. Lähinnä tavoite olisi, että suurinta osaa vaatteita olisi korkeintaan tuo kolme, mutta enintään kuusi. Silloin vaatteet, joita omistaa muistaa paremmin. Ja ennen kuin kaupassa ostaa uutta, voi puntaroida käytänkö tätä enemmän kuin kolmea lempihuppariani? Tykkäänkö tästä tuotteesta niin paljon, että olisin valmis luopumaan yhdestä lempihupparistani ja otan tämän käyttöön tilalle? Usea tuote ja vaate on jäänyt minulla viime aikoina vaatekaappiin.

5. Eli ehkä tämän kaiken hahmottamisessa on kestänyt meillä poikkeuksellisen kauan, että mitä ja montako todella tarvitsee. Ehkä jos kaappien läpikäyntiin on useammin aikaa, niin lyhyessäkin ajassa voi hahmottaa, mitä vaatteita kukin käyttää. Nyt sain karsittua esikoisen neuleet kolmeen. Eli hänen vaatekaapissa on nyt vain ne kolme neuletta, joita hän on pitänyt muutenkin (kuva yllä).. Ennen niitä oli 6. Samoin pojalla oli erilaisten urheilujoukkueiden talvipipoja yli kymmenen, mutta lopulta katsottiin yhdessä sopivimmat ja suosikit.
6. Ulkovaatteiden kanssa tehtiin samalla tavalla, kun päivävaatteiden ehkä-kasan. Vaikka pipoja jäi kunkin lapsen lokeroon vai kolme, perustin yhden laatikon eteisen ylähyllylle, jossa on muutamia pipoja, joita ei vielä haluttu heittää pois. Muuten laatikossa on kesälippikset.  Laatikko on tosin niin ylhäällä, että lapset eivät pääse siihen käsiksi. Luulen, että pipoja käytetään lähinnä vierastarpeina ja laitetaan keväällä eteenpäin, jos niitä ei ole kaipailtu.
7. 

   Eteisen kaapit, kun kullekin jäsenelle jäi vain kolme pipoa, kolmet hanskat talvikaudelle.

   

   Kuva päivältä, jolloin koti oli järjestyksessä.

En tiedä, onko teidän mielestä tässä systeemissä sen enempää järkeä kuin joidenkin mun ystävien mielestä, mutta mulle se on tuonut järjestystä elämään – ja varsinkin pyykkäämiseen ja vaatekaapin järjestämiseen. Sunnuntaina katson, pesen ja päivitän vaatteet taas kolmen, kuuden jne pinoihin. Alushousuja ja sukkia on pakko olla 15 paria. Systeemiä auttaa se, että nyt saatan jopa muistaa, mitä kullakin kaapissa on tai pitäisi olla. Myös heräteostokset ovat vähentyneet, kun olen arvottanut mahtuuko tuote todella jonkun lempikutosen tai lempikolmosen tilalle.

Yritän saada kaappiprojektin päätökseen tänä iltana. Sillä. Tittidii, huomenna on kahdeksan viikkoa jouluaattoon! Joulupukin kirjeet kirjoitetaan aina vasta myöhemmin, mutta nyt olen inventoidessa kirjoittanut jo ylös mitä todella tarvitaan.

Kuopuksen vaatekaappi ja täydennystarpeet.

Shoppailupaheeni, erilaiset jouluvaatteet.

Eilen tein myös hyvin raskaan operaation, jossa vähensin joulupaitojen määrän kolmeen + jouluyöppäri. Lapsilla jokaisella vähensin jouluvaatetta kolmeen (kaksi joulupaitaa ja yksi yöppäri). Jouluvaatteita oli meillä niin paljon, että niille oli oma pieni kaappi. Nyt kaapista on tyhjänä puolet tilasta. Ja tyhjänä se on tavoitteena myös pitää. Vähemmän tavaraa, vähemmän stressiä ja siivoamista.

Lue myös:

Unelmien kodista tuli helvetillinen työleiri.

Haastattelin syksyn alussa Meidän perhe -lehteen laulaja-näyttelijä Konsta Hietasta ja hänen Aami-vaimoaan. Kiinnostuin Konstan tarinasta viime talvena, kun tapasin hänet piiiiitkästä aikaa Salatut elämät -sarjan mediapäivässä.

Tiesin, että hän oli Tenavatähti-uran jälkeen menestynyt jalkapalloilijana. Mutta en tiennyt, että hän on alkanut panostaa täysillä muusikon hommiin. Enkä todellakaan tiennyt, että hänellä on viisi lasta.

Olen itse saanut esikoiseni, kun olin juuri täyttänyt 25. Minua on ehkä siitä syystä aina kiinnostanut elämänvalinnat, joissa tavoitellaan suhteellisen nuorena isoja unelmia samalla kun perhe on kasvanut.  Siksi ehdotin isompaa juttua, sillä usein aihe joka kiinnostaa itseä, kiinnostaa myös muita.

Olinkin lopulta monella tapaa vaikuttunut Hietasten pariskunnasta. Konstaa kolme vuotta nuorempi Aami on aina halunnut äidiksi ja lopulta pari saikin esikoisen, kun he olivat 20- ja 23-vuotiaita. Molemmat olivat sitoutuneita perheeseen ja Aami on halunnut omasta halusta olla kotiäitinä

Nyt lapsia on viisi ja Hietasilla on lapsille selkeät säännöt. Digilaitteet on pienemmiltä kielletty, samoin televisiota he katsovat ehkä kerran viikossa. Lapsista on kasvanut monella tapaa taitavia ja ulospäinsuuntautuneita. Kuulemma 10- ja 12-vuotiaat pojat rakensivat viime kesänä perheen omakotitaloon terassin ja yhden huoneen. Lapset myös soittavat ja musisoivat alakerran bänditilassa, pelaavat lautapelejä, rakentavat legoja, piirtävät ja lukevat.

Vaikka meilläkin on lapsilla ruutuajat, eikä Playstationilla pelata kuin Fifaa ja Änäriä sekä lapset harrastavat paljon,  tunnen silti aika ajoin huonoa omatuntoa viikonloppuaamujen katselumaratoneista. Meillä nimittäin piirretyt ja sittemmin padit ovat aina kuuluneet viikonloppuaamuihin.

Alkujaan siksi, että itse pystyi vielä torkkumaan sohvalla univelkoja, kun lapset oli pieniä. Tapa on jäänyt, vaikka lapset ovat kasvaneet. Usein toinen vanhemmista lähteekin viikonloppuaamuisin jonkun lapsen kanssa kisoihin tai turnaukseen, joten kotiin jäävälle piirretyt ja älylaitteet tarjoavat hengähdyshetken.

En olen nähnyt tässä mitään pahaa, mutta Hietasia haastateltua aloin mietti, että voisiko toimintamallia muuttaa? Olen ollut aika ajoin huolestunut siitä, miten paljon netflixit ja padit vievät luonnollista mielikuvitusta? Kun aivot ovat koko ajan viihdytettynä.

Itsekin tiedän, että luovuus tarvitsee toimiakseen tilaa ja rauhaa. Mihin väliin sitä mahtuu nykylapsilla – saati nuorilla?

Syysloman ensimmäinen sunnuntai, joka yhtäkkiä muuttui lähes kokonaan aikatauluista vapaaksi, sanoin ensimmäisenä heränneelle keskimmäiselle, että entä jos tänä aamuna luet hetken sitä kirjaa? Hänellä on koulussa kirjatavoite ja olen ollut yleisesti huolissani lasten liian vähäisestä lukemisesta. Yllättäen poika suostui lähes mukisematta aloittamaan uuden Lätkä-Lauri kirjan (WSOY) ja pian perään herännyt pikkusisko otti mallia veljestä ja oman kirjan.

Esikoinen jatkoi edellisellä viikolla työkeikalta tuomaani kirjaa. Kodin täytti erikoinen rauha. Viisivuotias kyllästyi lukuhommiin ensimmäisenä ja sujahti omaan huoneeseen. Kun menin hakemaan häntä aamupalalle, hänellä oli käynnissä kampaamoleikki. Hän oli laittanut vanhan puklurättinsä nukelle suojaksi ja suihki selvityssuihketta nutturaan, jonka oli nukelle tehnyt.

Mietin epäuskoisena, että näinkö helposti lapset olisivat kaikki nämä viikonloppuaamut ohjemoituneet ilman piirrettyjä ja padeja. Voisiko tällaisen ottaa tavaksi – vaikka edes toisena viikonlopun aamuista?

Syysloma alkaa nyt olla lopuillaan. Miehen piti olla toisella puolella maailmaa työmatkalla, joten olin jo kuukausi sitten tehnyt syyslomalogistiikkasuunnitelman, koska Jussi Gaala ja toiseksi, koska kirjoitan kirjaa, jolla on deadline. No mies ei lähtenytkään Ecuadoriin, mutta pidin kiinni mummola-kortista, sillä todennököisesti lapset ehtivät nähdä isovanhempiaan vasta jouluna. Ja sain hommia tehtyä.

Lasten kanssa loma-aika jäi ehkä nyt vähän suorittamiseksi, sillä se on myös usein ainoa mahdollisuus pikkuserkkujen yökyläikyyn, joka oli sovittu alkuviikkoon. Kävimme sitä ennen Rushissa tramppapuistossa, joka oli yksi lasten syysloman suosikkikohde. Edellinen viikonloppu meni lasten harrastusten merkeissä. Kuskasin muun muassa tytöt kisaamaan Jyväskylään, jossa ehdin itse käydä kaupungilla ja nähdä ystävää. Se oli mun oma syysloma. Vähän jäi harmittamaan, että jouduin ulkoistamaan poniratsastuksen (jonka olin luvannut kuopukselle) isovanhemmille. Oli lohdullista katsoa viisivuotiaan onnea ponin selässä edes videon välityksellä. Ensimmäisiä kertoja on kuitenkin aina vain kerran.

Mutta sitä(kin) tämä on tämä uraäitiys epätäydellisyyden sietämistä ja tasapainoilua.

Nyt jatkan eilen illalla aloitettua siivousta (todellista lauantai-illan huumaa) ja yritän saada työhommat käsistä ennen kuin lapset tulevat kotiin. Ehkä päivällisen jälkeen saataisiin yksi pelailu- ja lukuhetki ennen kun katsotaan ja kannustetaan Konstaa Tähdet tähdet -ohjelman finaalissa. Suvi Teräsniska kuuluu mun suosikki-ihmisiin bisneksessä, mutta monella tapaa Konsta tarvitsee tätä voittoa enemmän, sillä hänellä ei ole takana ison levy-yhtiön tukea –  ainakaan vielä. Mutta aika ihana, että molemmat ohjelman finalistit ovat uskaltaneet tehdä lapsensa nuorina ja seurata samalla omaa unelmaansa työelämässä. Se inspiroi meitä muitakin – kaikki on kuulkaa mahdollista, paitsi telinevoimisteluammattilaisuus 37-vuotiaana.

Mahtavaa sunnuntaita kaikille!

PSST: Jos Konstan perhe-elämä kiinnostaa, kannattaa ottaa myös seurantaan Aamin pitämä Tohinatalo-blogi.

lue myös:

Kauhisteltu ja kiitelty Logged in -dokumentti vahvisti epäilyksiä – meille ei ikinä hankita Fortnite-peliä

kuvat Tiia Ahjotuli