Kuopuksen riemua Vuokatin Aatelissa. Ympyräikkunasta on näkymä saunasta huoneeseen.

Kun suunnittelin kesän perhelomaa etsin tietoja Vuokatin Aateli -hotellista; paikasta, jossa olin bongannut somessa todella monen tutun lomailleen viimeisen vuoden aikana. ”Hotelli, josta et halua poistua”, luki netissä yhden asiakaspalautteen kohdalla. Ehkä kuitenkin liioittelua, naurahdin samalla kun jatkoin selailua.

Saavuimme Vuokattiin vasta myöhään lauantain vastaisena yönä jääkiekkoteknisistä syistä. Samoista syistä jätimme matkalla Iisalmeen kaksi tytärtämme äidille Iisalmeen hoitoon ensimmäisiksi öiksi, sillä pojan jääkiekkoleiri alkoi seuraavana aamuna aikaisin urheiluopistolla.

Kun vihdoin avasin yöllä yöttömässä yössä hotellihuoneemme oven ja astuin terassille katsomaan hellekesän yöllistä maisemaa, tuntui kuin hartioilta olisi pudonnut alas kymmenien kilojen lasti. Ymmärsin myös, mitä tuo hotelliarvioija oli tarkoittanut kuvaillessaan Aatelia.

Yksi vuorokausi hotellilomaa voi tehdä jaksamiselle jo ihmeitä.

tarpeeksi tilaa viisihenkiselle perheelle

Minun ja miehen huone oli todella tilava. Huoneen kruunasi oma sauna ja iso terassi, josta avautui näkymä sinne kauneimpaan; Suomen luontoon ja Vuokatin rinteille, jotka lähtevät aivan hotellin vierestä.

Poika, jonka unen jatkumisesta olin huolissaan, sinkoili onnessaan toisella puolella, jossa oli lasten oma huone – omalla terassilla, sisäänkäynnillä, kylpyhuoneella ja televisiolla, mutta mikä parasta kerrossängyllä, jonka yläpetiin hän lähti unenpöpperöisenä innoissaan kipuamaan. Sen verran tajusin yön pimeinä tunteina minäkin, että tämä väliovella toimiva systeemi lasten oman huoneen ja aikuisten huoneen välillä olisi vuosi vuodelta nerokkaampi, kun nuoremmatkin lapset tulisivat teini-ikään. Kaikki ovat toisiaan lähellä, mutta tarvittaessa saavat omaa rauhaa.

Lätkäjätkä nukahti lopulta, kun innoltaan yläsängystä malttoi.

En malttanut mennä nukkumaan, vaan tuijotin kyyneleet silmissä yötöntä yötä terassilla ja ymmärsin, miten väsynyt olin työkevään jällijtä. Olen kova optimoimaan, suunnittelemaan ja aikatauluttamaan. Jos kaikki menee parhaalla mahdollisella tavalla, asiat menee suunnitellusti. Nyt osa liikutusta saattoi liittyä siihen, että huone ja hotelli olivat paljon parempia kuin olin ajatellut. Optimoijaa on vaikea yllättää positiivisesti, mutta tämä hotelli onnistui siinä heti ensi hetkellä.

Yksi lempilokaatio huoneessa – tilava terassi, jossa oli lämmintä, muttei kuuma.

Tavoitteena lepo ja loma perheen kanssa

Olin siis loman tarpeessa ja harmittelin aamulapalla, että olin ilmottautunut pojan leirin vanhempien osuuteen, jossa huippu-urheilijat luennoivat urheilevan lapsen urapolun kehityksestä ja tukemisesta. Suoraan sanottuna olisin halunnut mennä vain jäädä lepäilemään hotellille. Minulle sovittujen asioiden peruuttaminen on äärimmäisen vaikeaa, enkä tee niin kuin pakon edessä. Sitten mietin, että jos muutaman kympin luentomaksu menee hukkaan, niin mitä sitten?

Ehkä minusta olisi enemmän taas kaikille ja itselleni, jos nyt lepäisin, kun siihen oli kerran mahdollisuus. Jäin Aateliin ja suljin somen.

Ovikoodit huoneisiin ovat nykypäivää – niitä osaa lapsikin käyttää, eikä ole avainkortteja hukattavaksi.

Ravintola Ainoa – aamupala ja illallinen

Hotellin alakerrassa on ravintola Ainoa, joka a´la carte -listan lisäksi hoitaa hotellivieraiden aamupalan. Plussaa laadukkaasta aamupalasta, jossa oli paikallisia herkkuja, mutta myös terveellisiä vaihtoehtoja munakkaasta smoothieseen. Kun lapset tulivat seuraavana päivänä, niin söimme joka aamu puuron tuoreilla marjoilla.

Jo ensimmäisenä päivänä olin päiväunien ja pienen kävelylenkin jälkeen kuin uusi ihminen. Ehdotin miehelle, jos kuitenkin menisimme alakerran ravintolaan syömään? Pienenä lisämausteena meitä houkuteltiin sinne kuuntelemaan Sanin keikkaa, joka esiintyisi illallisen yhteydessä. Taas optimoija yllätettiin positiivisesti; livemusiikkia puolentoista vuoden tauon jälkeen!

Ainoan aamupuurot <3

Saimme illaksi viimeisen kahden hengen pöydän, joten jos mahdollista, niin kannattaa varata pöytä ravintolasta etukäteen. Illallista Ainoassa voi syödä torstaista lauantaihin. Meitä houkuteltiin myös muualle Vuokattiin juhlistamaan iltaa, mutta sanoin, että en halua jättää meidän hotellia. Lopulta kavereitamme saapui Aateliin sitä mukaa kun asiakaspaikkoja vapautui (koronan takia niitä oli tuollakin normaalia vähemmän). Kolmas yllätys optimoijalle; juhlat, joita en ollut suunnitellut!

Myös lasten paratiisi

Tytöt saapuivat hotellille sunnuntaina, poika pääsi lätkäleiriltä keskiviikkona. Eli lomailimme 6-,9 – ja 13-vuotiaiden lasten kanssa vaihtelevilla kokoonpanoilla Aatelissa vielä neljä päivää. Lapset olivat innoissaan ”omasta huoneesta”, teini tarjolla olleesta omasta rauhasta. Aateli on aivan hiihtohissien vieressä, joten näin kesäaikaan hotellin viereltä näppärästi kipuamaan Vuokatinvaaralle. Monet luontopolut ja Seikkailupuisto olivat muutamien satojen metrien kävelyn päässä. Aatelissa kaikki oli lähellä, mutta silti saimme omaa rauhaa ja hiljaisuutta silloin, kun sille oli tarvetta. Plussaa myös hotellille hyvin toimineesta ilmastoinnista, jota moni naapurihotellien lätkävanhempi helleputkien aikaan kadehti.

Hotelliloman kruunasi oma Spa-vuoro, jossa lapset pääsivät pojan leirin jälkeen uimaan kahdeksi tunniksi  hotellin allasosastolle, jonka voi varata yksi seurue kerrallaan. Discovalojen loisteessa uitiin ja saunottiin leiripölyt ja viimeisetkin kevään kiireet pois.

Kahden tunnin Spa hotellilla kruunasi loman.

Kiitos Aateli, kun osoitit, että täydellisen pohjoisen lomaan ei tarvita lunta tai pitkiä lentomatkoja. Tänne palaamme.

Rentouttavaa kesäviikkoa kaikille!

*majoitus saatu

Varaukset Vuokatin Aateliin täältä

Aateli vuokraa myös uusia mökkejä, joista osa on hotellin läheisyydessä (kävin ihailemassa näitä lenkillä).

Yliluonnollista vai luonnollista?

Yliluonnollinen kokemus selitetään usein sillä, että alat kiinnittää eri tavalla huomiota asioihin kuin aikaisemmin. Tämän Varpu Hinstanenkin totesi minulle kirjaprojektin alussa, kun hän kertoi erityisestä suhteestaan oraviin.

Monet Varpua hänen Instagramissa seuraavat saattavat tietääkin, että Senjan kuoleman jälkeen Varpu haki lohtua ja kävi näkijällä. Tuo näkijä on samainen, josta olen kuullut muiltakin, mutta kuten sanottu nämä ovat pitkälti uskon asioita.

Kerromme tuosta kohtaamisesta enemmän kirjassa, mutta lyhykäisyydessään tuo näkijä kertoi, että Senja viestisi jatkossa Varpulle oravien kautta. Mitä vain mikä tuo lohtua, ajattelin minä viime kesänä ja unohdin oikeastaan koko jutun. Joskus katsoin Instagramissa, kun Varpu oli kuvannut sinne vipeltäviä oravia.

Sattuma vai viesti jostakin?

Olin säästänyt syksyn alulle kaksi viikkoa kesälomaa, jolloin aloitin Varpun kanssa Valo joka ei kadonnutkaan -kirjan varsinaisen kirjoittamisen ensimmäisten haastatteluosuuksien jälkeen. Maanantaina, heti ensimmäisenä kirjoituspäivänä, lähdin aamupäivänä haukkaamaan happea, kun huomasin pihassamme kaksi oravaa. Vähän hämmentyneenä jäin kuistille, kun toinen oravista tapitti minua, käänsi päätään puolelta toiselle ikään kuin arvioiden minua päästä varpaisiin.

Kun lähdin kävelemään kohti tietä, toinen oravista kiisi ja hyppäsi roskakatoksemme päälle ja jäi katsomaan perääni.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt meidän viiden vuoden talossa asumisemme aikana pihassa yhtään oravaa – vai oliko niin, että en ollut kiinnittänyt niihin vain huomiota?

– Onko meidän pihassa ollut aikaisemmin oravia, kysyin illalla insinöörimieheltäni, joka ei varmasti ostaisi ajatusta oravista sillä tavalla, kun aloin niiden yhtäkkistä ilmestymistä miettiä – ellen lähestyisi asiaa oikealla tavalla.

Mies sanoi, että ei ja mainitsin, että aamupäivällä niitä oli pihassa tullessa ja palatessani. Tässä kohtaa en maininnut, että aikamoinen sattuma, että oravat saapuivat juuri tuona maanantaina, kun aloitin kirjan rakenteen muodostamisen ja lukujen hahmottelun.

Orava joka halusi tulla kotiimme

En ole varma, oliko se aina sama orava, mutta seuraavina päivinä yksi teki koko ajan poikkeuksellisen läheistä tuttavuutta. Tuli kuistin viereen, lopulta aamuisin se oli istumassa kouluun lähtevien lasten pyörien satuloiden päällä.

-Äiti , taas se orava istuu minun satulalla?, kuulin kahden kouluun lähtevän lapsen ihmettelevän.

Yksi päivä orava pyrki tyttären mukana sisään. En nähnyt, mutta hän kertoi.

Itse kuvasin muutamana päivänä tuota silmiin tapittavaa otusta ja mietin, voiko tämä olla enää sattumaa? (laitoin noita syksyllä kuvaamiani videoita äsken ensimmäistä kertaa Instagramin stories-osioon)

Mietin muutaman viikon aikana, pitäisikö minun kertoa perheelle? Että voisi olla mahdollista, että nuo yhtäkkiä pihaamme ilmestyneet erityiset oravat olivat viestejä pieneltä tytöltä, josta kirjoitan kirjaa?

Jokaisen omia uskon asioita

Lopulta päätin sanoa asiasta esikoiselle ja hänenen kaverille (naapurin tytölle), kun he keskustelivat erikoisesta oravasta, joka pyrkii meille sisälle. He ihmettelivät seurallista oravaa automme takapenkillä. Ehkä asian avaamiselle aika ei ollut ihan paras, sillä olin hakemassa tyttöjä harjoituksista ja kello lähenteli puolta yhdeksää. Oli pimeää. Kun he kuulivat koko tarinan, he katsoivat vähän kauhistuneina toisiaan.

Mutta seuraavana aamuna minua hymyilytti, kun esikoinen totesi pyörän satutassa päivystävälle oravalle:

– Senja voisitko sanoa nyt tälle oravalle, että minun pitäisi ehtiä kouluun?

Sattumaa vai ei? Jokainen saa tietenkin päättää tahollaan. Kuten mieheni, jonka mielestä oravat olivat vain sattumalta juuri sinä maanantaina löytäneet pihan linnun siemenet ja joukossa oli yksi vähän seurallisempi orava.

Minusta taas tuntui, että oravien ilmestyminen antoi minulle varmuuden siitä, että Senja viestitti, että oli ihan ok, että meikäläinen kirjoitti hänen tarinaansa täällä maan päällä.

kuva: Tiia Ahjotuli

Lue myös

Yliluonnolliset kokomukset – kuolleen isän varjo kuvassa

Kuinka pystyin kirjoittamaan vanhemman pahimmasta painajaisesta?

Valo joka ei kadonnutkaan kirjan ennakkotilaus (myös Varpun nimmarilla)

kuva: Tiia Ahjotuli