Miten pystyit kirjoittamaan siitä.. vanhemman pahimmasta painajaisesta? En tiedä, pystynkö lukemaan kirjaa, kun mulla on samanikäinen lapsi, kun Senja oli..

Kun muutama viikko sitten kerroin täälläkin, että olemme saaneet Varpu Hintsasen kanssa hänen elämästään kertovan kirjan Valo joka ei kadonnutkaan -kirjan julkaisukuntoon, sain aika monta vastaavaa viestiä. Kirjan keskeisessä osassa kun on, totta kai, Varpun 8-vuotiaana syöpään menehtyneen Senjan tarina.

Kuolemaan suhtautuminen?

Kun mun isä kuoli yhdeksän vuotta sitten syöpään, minusta (aikaisemmin hyvin huolettomasta ja kuolemattomasta 28-vuotiaasta ) tuli neuroottinen lääkärissä ravaaja.  Vielä enemmän neuroottisesti suhtauduin lapsien näppyihin ja yskäisyihin. Kerrankin kesäsunnuntaina etsin Helsingistä ainoan yksityisen lääkäriaseman, joka oli auki ja joka voisi ottaa keuhkokuvan. Syy: koska tyttäreni yskän mukana oli verta. Paikallinen lääkäri sanoi, että jos kyseessä olisi merkki jostain vakavammasta (keuhkosyövästä, jonka olin tietysti googlannut), se olisi lottovoitto väärinpäin – ja todennäköisyys siis samaa luokkaa sen aidon lottovoiton kanssa.

Jos jotakin hyvää tuosta neuroottisesta ajanjaksosta ja isän sairastamisesta opin, niin jokaisen hetken arvokkuuden, elämän uudenlaisen arvostamisen ja roppakaupalla suhteellisuudentajua. Opin myös suhtautumaan kuolemaan jollain tapaa luonnollisemmin.

On ehkä turhan ylevää sanoa, että kärsimykset myös opettavat jotakin, saati jalostavat, mutta ilman noita keloja ja kokemuksia, en olisi osannut suhtautua Varpunkaan tilanteeseen ensitapaamisillamme (jolloin tästä kirjasta ei ollut vielä tietoakaan) luonnollisesti. Sitä kaikkein arvokkainta, omaa lasta, en ollut tai ole jumalan kiitos menettänyt, mutta kuolemaa olen nähnyt läheltä, joten olin käynyt monia siihen liittyviä keloja läpi. Isän sairastamista katsoessa otin aikoinaan käyttöön uuden sanonnan – niin kauan on toivoa, kun ei ole kuolemansairas.

Varpua haastatellessa ja Senjasta kirjottaessa huomasin, että en ajatellutkaan enää niin. Vaikka Varpullakin oli toivo, valo, välillä hukassa, niin Senja ei antanut sen koskaan kokonaan kadota. Siitä syntyi heti ensimetreillä myös kirjan nimi: Valo joka ei kadonnutkaan.

Kävin viemässä omat kukat Senjan haudalle viime kesän lopussa. Varpu käy täällä päivittäin – ja myös moni muu läheinen ja Senjan kaveri.

Ahdistus vs.toivo

Kuvaavaa on, että vaikka puhuimme Varpun kanssa myös ne hankalimmat käänteet, jotka hänenkin mielensä oli halunnut unohtaa, läpi, minulle ei tullut kertaakaan ahdistunut olo. Tietenkin itkin, surin, välillä syvästikin, menetystä ja elämän vääryyttä, joka Varpua, Senjaa ja koko perhettä oli kohdannut. Mutta ahdistusta en tuntenut, eikä minun kertaakaan Varpun kanssa puhuessa ole tarvinnut miettiä sanojani. Toivon ja uskon, että olemme onnistuneet kirjoittamaan saman toivon noille kirjan sivuille. Eli ahdistusta enemmän uskon, että Varpun tarina luo toivoa ja uusia näkökulmia elämää kohtaan – näin kävi ainakin minulle.

Saimme aika paljon kyselyitä, että voisiko kirjaa ennakkotilata Varpun nimmarilla. Meidän mahtava kustantamo tällaisen mahdollisuuden järjesti, eli Valo joka ei kadonnutkaan (WSOY) ennakkotilattavissa Varpun nimmarilla täältä linkistä.

Ilman nimmaria (erikoishintaan tämäkin)ennakkotilaus täältä.

En tiedä, miksi yliluonnollisista tapahtumista kirjoittaminen vähän jännittää? Ehkä siksi, että suhtaudun moisiin itsekin yleensä aika skeptisesti. Ehkä pelkään, että sellaisesta kertomalla voi saada vähän sekopäisen leiman. Eikä minulla ole elämässäni edes ollut montaa yliluonnolliseksi määriteltävää kokemusta. Oikeastaan niitä on kolme, joista kaksi on osunut nyt tälle vuodelle. Olen miettinyt, että olenko herkistynyt jollekin uudelle ulottuvuudelle – vai onko kaikki vain sattumaa?

Tässä alla niistä ensimmäinen ja viimeisin.

Isän varjo

Kevättalvella olimme kävelemässä kuopuksen kanssa leikkipuistosta kotiin. Oli rauhallinen sunnuntai, eikä oikein kettään missään. Kirkkaassa valossa oma varjoni rajautui hangilla hyppelevän lapsen taakse. Koskelan tapaus oli tuolloin ajatuksissani paljon ja mietin vanhemmuutta, jonka varjo ja suoja ei yllä kaikkeen. Vaikka niin kovasti toivoisikin.  Näyssä oli symboliikka ja nappasin nopeasti tilanteesta muutaman kuvan.

Napsin muutaman kuvan nopeasti ja peitän kädellä häikäisevää aurinkoa ja vilkaisen kuvat läpi: heti ensimmäisessä otoksessa huomasin toisen varjon – oman isäni. Tämä ei ehtinyt edeltää mitään mietintäketjua, vaan tyynen toteamuksen, että tunnistin varjon isäksi. Katselin hämmentyneenän tiellä taaksepäin, oliko joku kulkenut huomaamatta takanani, oliko joku muu muoto, joka olisi voinut varjon tuottaa? Mutta takanapäin oli samaa tyhjää tietä, vasta kaukana edessä siinsi näkyvillä oleva ihminen. Katson kuvat läpi, varjo näkyy vain ensimmäisessä.

Yllätyksekseni en kuitenkaan säikähtänyt; olen sen verran pelokas, että en halua kuulla mitään juttuja rajan takaa tai oikein en niihin uskokaan. Mutta jostain tuo isän varjo tuolla tiellä osui kuvaan. Ketään muita ei nimittäin tiellä ollut. Ja iskä kuoli yhdeksän vuotta sitten.

Kun katson kuvajärjestystä, niin tämä kuva, jossa näkyy isän sivuprofiili oli kuvista ensimmäinen.

Kosketus olkapäillä

Kuvaa katsoessa minut valtasi rauha; olo oli oikeastaan samanlainen, kun hetki sen jälkeen, kun veljeni kertoi isän kuolleen. Oli meidän keskimmäisen ristiäispäivä, ja siksi olimme kaikki meillä, emmekä poikkeuksellisesti sairaalassa, jos isä oli ollut joulun jälkeisen ajan. Isän naisystävä oli jäänyt vuorostaan isän sairaalasängyn vierelle. Vaikka viimeiset kuukaudet olivat olleet vain ajan kysymys, milloin isä menehtyisi levinneeseen syöpään, niin silti meitä veljeni kanssa itketti, kun tieto tuli. Ja myös harmitti. Olisimme halunneet olla paikalla.

Vieraat olivat tulossa muutaman tunnin kuluttua, joten vetäydyin imettämään vauvaa yläkertaan. Istuin makuuhuoneen sängyn reunalle, ja laskin pojan rinnalle. Yhtäkkiä tunsin valtavan lämmön olkapäilläni. Se sama lämpö valtasi koko kehon – samalla minut täytti omituinen rauha.

Samainen rauha, joka valtasi, kun huomasin isän varjon seuranneen meitä kuvassa. Äitinä tunnen jatkuvasti lapsistani suunnatonta ylpeyttä. Samalla harmittaa, että edesmenneet isovanhempani ja isäni eivät ole heitä näkemässä. Mutta ehkä, kaikista epäilyistäni huolimatta, sittenkin he kulkevat täällä matkassa mukana. Tavalla tai toisella.

Hyvää äitienpäivä-viikonloppua kaikille – niin täällä maan päällä kuin jossakin muualla (vaikka en edelleenkään ole tästä muusta aivan varma).