Kolme vuotta sitten oli pitkän yön aamu.

Syntyi hartaasti toivottu ja suunniteltu tytär. Perheen kolmas lapsi, joka teki meistä suurperheen.

Jotkut sanovat, että ovat olleet ensimmäisen raskauden jälkeen rennompia. Minulle kävi päinvastoin.

Triplasti enemmän synnytystarinoita kuulleena ja kokeneena olin kuopusta odottaessa kauhuissani. Maksoin kaksi kertaa raskauden aikana ylimääräisen ultraäänen, koska halusin varmistaa, että kaikki oli kunnossa.

Koska minulle oli suotu kaksi tervettä lasta, oliko kolmannen tekeminen silkkaa kohtalon uhmaamista?

Olin synnyttänyt yhden ison lapsen, jonka jälkeen pelkäsin myös synnytystä. Pelkopolilla minulle luvattiin, että kuopusta tarkkailtaisiin tällä kertaa tarkemmin, eikä vauvaa päästettäisi yhtä suureksi.

Päivää ennen synnytystä vauvan painoksi arvioitiin 3,4 kiloa ja koska laskettu aika oli mennyt, synnytys päätettiin käynnistää seuraavana päivänä.

Kun 18 tuntia pallongin laittamisen jälkeen kuulin synnytyssalissa parkaisun, olin niin helpottunut, että itkin osittain sitä, kun sain terveen, reilun nelikiloisen tyttövauvan rinnalleni. Vastoin kaikkia pelkojani vauva oli terve. Sen rinnalla jälleen väärinarvioitu vauvan paino ja reilun tunnin ponnistusvaihe tuntuivat toissijaisilta. Olin suunnattoman helpottunut, ettei minun tässä elämässä tarvitsisi enää synnyttää.

”Koska minulle oli suotu kaksi tervettä lasta, oliko kolmannen haluaminen silkkaa kohtalon uhmaamista?”

Sinä vuonna elokuu oli kaunis, kesän lämpimin. Mieheni oli kotona ensimmäiset viikot ja ehdimme tuijotella Sinua, kun esikoinen aloitti ekaluokan ja keskimmäinen kävi päiväkodissa. Tuosta kuukaudesta olen kiitollinen, sillä saimme edes hetkeksi hengähtää vauvakuplaan.

Iltaisin saimme tuta, millaista on jakaa huomiota kolmeen suuntaan. Esikoinen oli aloittanut koulun ohella voimistelun valmennusryhmässä ja hän vaati omanlaistaan tukea.

Keskimmäinen oli iässä, jossa hän kaipasi kavereita, ja sovimme hänelle leikkitreffejä. Vauhdikas tyyppi tuskastui helposti, kun vauvan kanssa lähteminen ei sujunut aina isoveljen toivomalla nopeudella.

Kun olin ensimmäisiä kertoja yksin kotona kaikkien kolmen kanssa, esikoinen vetäytyi tekemään lastenhuoneeseen (joka oli väliaikaiskodissa heidän yhteinen) läksyjä.

Keskimmäisen ja vauvan kanssa teimme lähtöä puistoon, mutta vauva oli vielä nälkäinen. Lähtöimetykseen vierähti tunti, jonka aikana yritin tarkistaa esikoisen läksyt ja katselin, kun keskimmäinen vuorasi vessapaperilla koko olohuoneen ja keittiön. Olin liian väsynyt yösyöttöjen takia sanomaan mitään.

Tätäkö tämä olisi? Selviytymistä?

Kun monelle ystävälleni ensimmäisen lapsen saaminen kolmekymppisenä oli yhtäkkisen menetetyn vapauden takia shokki, niin minulle shokki tuli kolmen lapsen äitinä 32-vuotiaana.

Esikoisen saaminen toi elämääni jotain järkeä, mutta kolmannen jälkeen koin ahdistusta, että voisinko oikeasti tehdä enää ikinä yksin mitään?Ikinä?

Kolmen lapsen äitinä huomasin, että kun perheenjäsenien lukumäärä kasvaa, entistä suuremmalla todennäköisyydellä jollain on aina jotain. Ongelma, murhe, avuntarve, flunssa, luomi, r-vika tai kiukku, joka vaatii välitöntä reagointia. 

Jos kahden ensimmäisen lapsen kanssa vauvan päiväuniajat saatoin torkkua tai kirjoitella työjuttuja, niin nyt nämä hetket oli pakko käyttää pyykkäämiseen tai ruuanlaittoon, muuten kaaos olisi sietämätöntä. Joskin sitä oli sitä.

”Tätäkö tämä olisi? Selviytymistä?” 

Tunteeni olivat ristiriitaisia, sillä en olisi voinut olla kiitollisempi kolmesta ihanasta lapsesta. Toisaalta tuo ajanjakso oli opettavainen. Pystyin ja pystyn paremmin ymmärtämään, mitä esikoisensa saaneet ystäväni käyvät läpi.

Siksi muistutan esikoisen saavaa nauttimaan vauva-ajasta. Toisen ja kolmannen kanssa fiilistelyhetket ovat lyhyempiä. Tosin moni joka on meidän touhuamme seurannut, on todennut painokkaasti, että kaksi lasta riittää meille.

Kun kuopus olis viikon järjestimme esikoiselle kaverisynttärit. Kuopuksen ollessa vajaa kaksi kuukautta mieheni lähti kuukaudeksi työmatkalle. 

Tuolloin pelkkä auton pakkaaminen muutaman yön mummolareissua varten vei kolme iltaa, kun raahasin tavaroita kahden nuorimman kanssa kerrostaloasunnosta autoon. Kun pääsin anoppilaan, kävin niin ylikierroksilla, että vauvan imettämisen jälkeen pyörin ihmeissäni, että mikä olikaan seuraava homma joka piti tehdä?

Tänään kuopuksemme täyttää kolme vuotta. 

Kolmen vuoden takainen alkushokki ja ahdistus sulivat nopeasti, kun rytmi kolmen lapsen perheenä toimimiseen löytyi. Silti kippistin eilen kiitollisena sille, että meillä ei perheessä ole enää yhtään vaippaikäistä. 

Jälkeenpäin ymmärsin, että ahditukseni oli tuolloin osittain ikäkriisiä. Kahden aikaisemman lapsen kanssa olin ollut suhteellisen nuori synnyttäjä. Tajusin, että kun kolmas on täysi-ikäinen, minä täytän viisikymmentä.

Nyt jokaisen merkkipaalun kohdalla olen kokenut hetkellisesti myös haikeutta. Kaikki ovat viimeisiä kertoja meidän perheessä. Imetykset, vaipanvaihdot, tutista ja ruokalapuista luopumiset.

Taidan olla hieman myös siinä pisteessä, jossa haluaisin juuri nyt ajan kuluvan ihan vähän hitaammin.

Suloinen silkkitukkainen kuopus tuo meille kaikille suunnattomasti iloa asioita, joita me muut pidämme jo itsestäänselvinä. Joku joka kietoo käsivarret joka aamu ympärille, hyppää vielä hetken aikaa pyörän lastenistuimeen. 

Kaikkien laulujen Jenni.

Ihana, että tulit, olit ja olet <3

Normal
0

21

false
false
false

FI
X-NONE
X-NONE

/* Style Definitions */
table.MsoNormalTable
{mso-style-name:”Normaali taulukko”;
mso-tstyle-rowband-size:0;
mso-tstyle-colband-size:0;
mso-style-noshow:yes;
mso-style-priority:99;
mso-style-parent:””;
mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt;
mso-para-margin:0cm;
mso-para-margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:”Calibri”,sans-serif;
mso-ascii-font-family:Calibri;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Calibri;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:”Times New Roman”;
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-fareast-language:EN-US;}

What would Beyoncé do?

Näin luki rintamerkissä, jonka ystävältäni lahjaksi polttareissani vuonna 2013. Toteamus oli osuva ja siitä lanseerattiin nopeasti julistetauluja, kahvikuppeja kuin T-paitojakin. Mikäpä ei superlahjakkaalta poptähdeltä onnistuisi?

Kun olin vielä kouluiässä, minua vanhempia kavereita ja serkkuja kiinnosti vain yksi asia. Mitä Madonna tekisi?

Kolmekymmentä vuotta sitten, 80-luvun jälkipuoliskolla Madonna piti suvereenisti yllään popkuningatteren viittaa. Hittiä hitin perään takonut tähti oli kaikkea, estoton, villi, herkkä, hauska, diiva -kaikkea sitä, mitä naistähdeltä ei oltu totuttu siihen maailman aikaan näkemään.

Katolisessa kodissa kasvanut Madonna flirttaili lavashow´ssa ennennäkemättömällä tavalla uskonnon ja seksin kanssa. Hän vaihtoi tyyliään niin usein, että siitä tuli yksi hänen tavaramerkeistä. Ja on hän tainnut myydä sen 300 miljoonaa albumiakin.

Itsellekin Madonnasta tuli eräänlaiden naisvoiman symboli, jonka tekemisiä olen seurannut tiiviisti, mutta etäältä. Madonna on samalla kiinnostava, mutta hiukan pelottava. Kesällä lukemani Lucy O`Brienin kirjoittamasta elämäkerrasta saa kuvan tyypistä, joka on kiva niille, joista sattuu pitämään. 

Mutta shownaisena hän on yksi uraauurtavista. Olen katsonut Madonnan konserttitaltiointeja siitä lähtien kun mistään mitään muistan. Ennen VHS-kaseteilta ja Music TV:ltä, sittemmin Youtubesta.

Nykyisessä musiikkibisneksessä omaperäisyys ja kohauttaminen käy yhä vaativammaksi. Varsinkaan, kun se ei saisi olla itseisarvo. 

Madonna täyttää huomenna, 16.8, kuusikymmentä vuotta. Vielä Suomeenkin ulottuneen Sticky and Sweet -kiertueen aikana ajattelin Madonnan pitävän popkuningattaren valtikkaa aikojensa loppuun saakka. Sen sijaan viimeisin, Rebel Heart tour -kiertue oli pettymys. Rintsikoissa tanssivia nunnia, jättiristejä ja . Eikö tämä kaikki nähty jo vuonna 1987?

Kyse ei ole iästä vaan sisällöstä. Populaarimusiikissa on pakko uudistua, iskeä aikaan, kehitellä jotain uutta. Minäkin olen ihaillut Madonnan tapaa muuntautua ja vavisuttaa konservatiivisia arvoja, mutta viimeisellä kiertueella Madonnan kapinallisuus lavashow´ssa tuntui päälleliimatulta.

Onneksi maailma on muuttunut sen verran monimuotoisemmaksi, että Madonnan ehkä avaukset viimeisellä kiertueella tuntuvat vanhanaikaisilta?

”Mitään perinteistä kukaan on tuskin Madonnalta odottanutkaan?”

Mutta yksityiselämässä Madonna osaa tehdä uusia avauksia. Viimeisimpänä Madonna adoptoi orvot kaksostytöt, Esteren ja Stellan Malawista, jossa tähti tekee myös laajalti hyväntekeväisyyttä. Kuusikymppisenä hän on kuuden lapsen, joista neljä on kouluikäistä, lapsen äiti.

58-vuotiaana kaksosten adoptoiminen ei ole ihan yleisin ratkaisu elämässä, mutta mitään kovin perinteistä Madonnalta tuskin kukaan on koskaan odottanutkaan?

Mitä sitten olisin toivonut kuusikymppiseltä omalta voimanaiseltani, toteemieläimeltäni?

No ehkä olisin toivonut Madonnan muistuttavan vähän vähemmän versiota vahakabinettipatsaastaan. Mutta toisaalta, onko överiksi vetetty botox-kuuri Madonnan turhamaisuutta vai yksi uusi tapa kohauttaa? Ehkä aikaisemmin ajattelin Madonnan vanhenevan merylstreepmäisen viisaasti ja rennosti. 

Konkreettisesti mietin asiaa, kun sisustin työhuonettani uudelleen. Suon itselleni huoneeseen yhden mietelauseen, jolle ostin kultaiset kehykset. Kävin netissä läpi ziljoonia vaihtoehtoja ja törmäsin myös Madonnaan. What would Madonna do?

Jätin julisteen tilaamatta, mutta odotan mielenkiinnolla, mitä kuusikymppinen Madonna keksi seuraavaksi. 

kuvat MV photos