Tämä joulunalusaika on aikamoista hulinaa. Syksy on ollut kiireinen, niin jotenkin tuntuu, että kaikkia olisi hyvä nähdä ennen joulua deadlinien ja lasten joulujuhlien välissä.

No se on tietysti mahdottomuus, jos isompiin hippajärjestelyihin ei ole energiaa. Olenkin ottanut tavaksi, että ilmoitan jouluviikolla muutamia iltoja, jolloin meille saa tulla piipahtamaan.

Kirjoitinkin aikaisemmin, kun meillä kävi jo muutama viikko sitten serkkuja lapsineen ja ruokailun jälkeen menimme katsomaan esikoisen voimistelunäytöksen.

Viime perjantaina vietimme naapuriporukalla pikkujouluja. Tiistaina ja tänään meillä on poikeunnut  tästä lähempää lasten kummeja sekä mummi, joka on täällä koko viikon.

En ole mikään leipoja, mutta ajattelin, jos kokeilisin pikkujouluihin ja viikon kahvitteluun muutamaa ohjetta syksyllä julkaistusta Vappu Pimiän leivontakirjasta. Vappu rohkaisi, että kirjan ohjeet ovat helppoja, sillä mikään pipertäjä hän ei ole leipurina itsekään.

Valitsin kirjasta lapsuuden suosikkiklassikon kinkkupiiraan, joka oli kirjassa kinkku-purjopiiras. Kasvissyöjille vaihtoehdoksi otimme myös punajuuripiiraan. Piiraita on nimittäin helppo tarjoilla salaatin kera eri aikaan poikkeaville vieraille.

Ensimmäiset piiraat onnistuivatkin hienosti, koska lopulta aikataulusyistä mies teki ne 😀

Tänään tein uudet kipaleet molempia, sillä viikonlopun kemuista kolmesta piirakasta jäi pakkaseen vain puolikas.

Koska en ole kovin kokenut leipuri, varasin projektiin kaksi tuntia aikaa. Hippusen vähäisempikin olisi riittänyt. Lähinnä punajuurien kanssa pelaamiseen meni aikaa.

Punajuuripiiraaseen tarvitset:

1 pkt ruispiirakkataikinaa (pakaste)

4 keskikokoista punajuurta

2 sipulia

1-2 valkosipulinkynttä

loraus öljyä

1 tl suolaa

mustapippuria

1 pss (150g) sinihomejuustomurua

2 kananmunaa

2,5 dl ruokakermaa

Ohje

Laita uuni lämpeämään 200 asteeseen. Anna taikinan sulaa pakkauksen ohjeiden mukaan. Kuori ja raasta punajuuret. Silppua tai raasta kuoritut valkosipulit ja sipuli. Kuullota punajuuri ja sipuli tilkassa öljyä, niin että nesteet haihtuvat, mausta suolalla ja pippurilla. Painele sulanut taikina leivinpaperilla vuorattuun pyöreään piirasvuokaan. Levitä punajuuriseos pohjan päälle. Ripottele pinnalle homejuustomurua. Vatkaa munat ja kerma kevyesti keskenään ja kaada piirakan päälle. Paina uunissa keskitasolla 30-40 minuuttia.

Kuten aikaisemmin totesin, niin jotenkin tuntuu luonnolliselta suosia punajuurta jouluna. Ja piiras maistui muillekin kuin kasvissyöjille.

Vaikka Vappu painotti kirjajulkkareissa, että kirja ei ole mikään kevytkokkaajan reseptikirja, niin minusta näiden ohjeet eivät aivan överiepäterveellisiltäkään kuulostaneet. Tokihan kermaa on molemmissa piiraissa suhteellisen runsaasti, mutta pohjissa on myös kauraa ja ruista. Kinkkupiiras oli minulle aikaisempaa kevyempi, koska siinä oli mukana myös purjoa.

Kinkku-purjopiiraaseen tarvitset

pohja

2dl kaurahiutaleita

2 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

1/2 tl suolaa

2 kananmunaa

2 dl vettä

0,5 dl öljyä

Täyte:

1 keskikokoinen purjo

öljyä

3 kananmunaa

3 dl ruokakermaa

200 grammaa suikaloitua kinkkua

1 dl juustoraastetta

Ohje

Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Sekoita pohjan kuivat aineet keskenään kulhossa. Lisää joukkoon munat, vesi, öljy ja sekoita nopeasti  tasaiseksi taikinaksi. Kaada kevyesti öljyttyyn tai leivinpaperilla vuorattuun pyöreään piirasvuokaan. Laita vuoka tässä vaiheessa halutessasi noin 5-7 minuutiksi uuniin, jotta pohja esikypsyy. Valmista täyte.

Huuhtele ja silppua purjo ja kuullota se kevyesti pannulla tilkassa öljyä. Vatkaa kananmunien rakenne rikki kulhossa ja lisää neste sekä mausteet. Levitä piiraspohjan päälle suikaloitu kinkku, kuullota purjot ja ripottele pinnalle juustoraaste. Kaada munaseos koko komeuden päälle ja paista piirasta uunin keskitasolla noin 20-30 minuuttia.

Hyvää tuli tästäkin, vaikka itse sanonkin.

Ajattelin, että jos loppuviikosta ehdin, teen näitä vielä muutaman jouluaaton brunssipöytään. Nämä on just sellaista ruokaa, joista on kiva napostella jämiä vielä yömyöhään monopolin pelaamisen ja glögin hörppimisen ohessa.

Täällä ollaan supervalmiina aloittamaan pyhien putki, mites siellä?

lue myös: Arkiruokaresepti Vappu Pimiältä

En ensin edes tajua miksi, mutta ensimmäiset kyyneleet tippuvat jo ensimmäisten kerrostaloasfalttien, Karjala-lippisten ja Leijona-paitojen ilmestyttyä valkokankaalle.

Jos normaalisti silmäkulma kostuu, kun urheilija onnistuu tiukassa paikassa, niin 95-elokuvassa itkettää jo matkan varrella, koska elokuvan lopputulema on valmiiksi tiedossa.

95-elokuva ei ole pelkkä tarina Suomen ensimmäisen maailmanmestaruuden voittaneesta jääkiekkojoukkueesta, vaan se on tarina kansakunnasta, joka hakee oikeutta ikuisille Ruotsi-tappioilleen ja omille pettymyksilleen, kukin omista lähtökohdistaan. 

Yksinhuoltajaäiti Essi (Laura Birn) yrittää selvitä jääkiekkoa harrastavan poikansa harrastemaksuista, vaikka poika ei ole valmentajan (Samuli Edelmann) mukaan joukkueen lahjakkain pelaaja. 

Yksi kaveriporukka on sitä mieltä, että ruotsalaiset vievät naiset ja rahat  ja ovat muutenkin syynä elämän epäonneen. He haluavat kostaa hannuhanhille omalla tavallaan.

Toisen kaveriporukan jääkiekkojoukkueen kapteeni (Pekka Strang) tekee kuolemaa saattohoitokodissa.

Itse joukkueesta pääosassa on Leijonien päävalmentaja Curt Lindström (Jens Hulten). Varsinaisen MM-joukkueen näyttelijöiksi valittiin koekuvausten kautta lopulta 23 näyttelijää, joista osa tekee elokuvassa ensimmäisen roolinsa. 

Vuorosanoja on joukkueen pelaajista lähinnä Saku Koivulla (Jon-Jon Geitel), Ville Peltosella (Akseli Kouki), Timo Jutilalla (Joel Hirvonen), Raimo Helmisellä (Sebastian Rejman) ja Jukka Tammella (Lauri Tilkanen).

Elokuvassa kansalaisten ja joukkueen edesottamukset etenevät rinnakkain kohti suurta finaalia ja lopulta maailmanmestaruutta.

Ehkä 80-luvulla syntyneelle kyynelkanavat aukaisi kuitenkin se, kun 90-lukuiset lapsuusmuistot ja sielunmaisema marssitetaan silmien eteen. Autot, vaatteet, televisiot, musiikki, tekniikka, tyyli ja tietenkin tuo sunnuntai, kun tennareissa tarkeni kävellä ja kannoin ylläni suurella ylpeydellä Ville Peltosen HIFK:n pelipaitaa oli yhtäkkiä taas totta.

Ja tuo päivä, kun juoksimme kultaottelun jälkeen kavereiden kanssa kodista toiseen, riemu oli tarttuvaa ja sitä piti jakaa kollektiivisesti. Ja sohvalla istuvan isän ilme, kun ottelun tähdistökenttään valittu Ville Peltonen lähettää eräälle iisalmelaistytölle terveiset. 

Aleksi Mäkelän ohjaama elokuva herättää siis nostalgisia tunteita, mutta napakymppi se ei ole. Dialogi elokuvan monissa kohdin on takkuista, jopa epäuskottavaa. Myös elokuvajoukkueen riemu ja läpänheitto tuntuu enemmin vaivaannuttavalta kuin hauskalta (joksi kai se on tarkoitettu).

Leikkaukset alkuperäisen joukkueen pelipätkien ja vaihtoaitiostanäyteltyjen kohtausten välillä eivät toimi. Ehkä oikean joukkueen riemu on piirtynyt aikoinaan verkkokalvoille niin toteana, että minkään elokuvasuorituksen on sitä vaikea ylittää.

Elokuvan käsikirjoitus jättää hyvin vähän tilaa piilomerkityksille ja osa juonenkäänteistä on päälleliimattuja, mutta silti itken ilosta, haikeudesta ja nostalgiasta loppuun asti.  

Minulle 95 on hämmentävin elokuva hetkeen. 

Ensi-ilta 25.12