Los Angelesin reissumme ensimmäinen päivä paikan päällä alkaa aina samalla tavalla. Aikaero täältä Suomeen on kymmenen tuntia, ja heräämme aina ensimmäisenä aamuna superaikaisin. Nytkin kaikki olivat ylhäällä neljältä. Kokoonnuimme koko porukka samaan huoneeseen padien ja kännyköiden kanssa, sillä emme halunneet herättää isäntäväkeä.

Voitte kuvitella, kun aikaeron villiinnyttämät tyypit odottavat malttamattomina altaaseen pääsyä, ja ramppaavat alakerrassa eri tekosyiden varjolla katsomassa tuttuja huudeja, samalla kun me aikuiset taas hyssyttelemme. Seitsemäksi karkasimme mölyämästä siis Ihopiin, joka on perinteinen aamiaispaikkamme vain ja ainoastaan reissun ensimmäisenä aamuna.

Ihop on siis aamiaisiin ja pannukakkuihin keskittyvä ketju, jonka ravintoloita on käytännössä joka puolella Kaliforniaa. Nopeasti navigoituna läheisin löytyi 1,6 kilometrin päästä tätimme kotoa.

Itse en ole paikan suurin fani, sillä överimakeat ja paksut amerikkalaiset pannukakut eivät oikein uppoa, mutta lähdin nyt mukaan syömään omeletin. Ihopissa jokaiseen annokseen kuuluu  myös pannukakut, joita voi maustaa pöydästä löytyvillä kastikkeilla. Nyt Halloweenin lähestyessä listalla oli erilaisia kurpistapannareita, mutta lapset päätyivät ottamaan lasten listalta Fanny facet.

Pannareita saa käytännössä vetää navan täydeltä, sillä annoksen kylkeen tuli vielä neljä pannaria. Osa jäi meidän seurueelta syömättä, sen verran överisti ruokaa lopulta oli.

Ketjuravintolaksi Ihop ei ole mielestäni aivan seitsemänkymmenen dollarin laskun hintansa väärti, mutta aikaerotoipilaille täydellinen päivänaloitus, sillä ketjun ravintolat avautuvat seitsemältä.

Kun kävelimme ravintolasta takaisin auringon noustua lämpimässä kesätuulessa takaisin autoon, en voinut olla tuntematta syvää onnellisuutta ja kiitollisuutta juuri siitä hetkestä, kun kaikki ihana on vielä edessäpäin.

Koska asumme maailman vieraanvaraisimpien ihmisten luona, niin meitä odotti kotona lämmitetty jacucci. Lapset pääsivät uimaan ja minä lähdin juoksemaan hetkeksi. Koska oli perjantai-aamu muita lenkkeilijöitä ei kaduilla liikkunut (kaikki muuthan liikkuvat sitten autolla).

Kiersin tutut kulmat, ohitin hevostallin ja kantabaarimme Cowboy Palacen. Chatsworth, jossa tädin perhe asuu on perinteikästä hevosaluetta, eikä ole tavatonta, että aamulenkillä vastaan saattaa ratsastaa useampikin tyyppi. Lenkin jälkeen hyppäsin vuorostani uimaan ja tuntui kuinka koko viime viikkojen työkuorma suli Kalifornian aurinkoon.

Elän täällä vain vierailevana tietenkin Kalifornian suhteen ikuista kuherruskuukautta, mutta kyllä se on arki kuulkaa tällä kokoonpanolla Losissakin. Ja tietenkään emme ole sokeita maan epäkohdille;  kodittomien hökkelikylille, heikolle sosiaaliturvalle. Nytkin kuulimme, kuinka yksi ystäviemme perhetuttu oli joutunut yllättäen sydänleikkauksiin ja makaa teholla. Koska hänellä ei ole sairauskuluvakuutusta, lasku hoidosta on kivunnut 600 000 dollariin. Siinä lähtee kämppä alta, jotta saa sairaalalaskun kuitattua.

Ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului nytkin käynti ruokaostoksilla Costcossa. Emme halua todellakaan elää isäntäväkemme siivellä, vaan käymme aina hakemassa pari isoa kassillista ruokaa. Yleensä suuntaamme juuri Costcoon.

Costcossa mikään ei ole pientä. Macaroni and cheese -esivalmisateria, pilkotut vihanneslaatikot ja marjat ovat pakkauksissa, joista riittäisi koko komppanialle. Limsoja voi ostaa vain 36 kappaleen paketeissa.

Costco muistuttaa joltain osin Ikeaa. Sielläkin huomaa keksivänsä tuotteita, joita ei ole ajatellut tarvitsevansa. Olen ostanut Costcosta jättipurkin vitamiineja, pöytälampun (joka oli tosi näppärä raahata Suomeen!) ja kasoittain vaatteita. Aulan ravintolassa on tarjolla muutamalla dollarilla hot dogeja, pizzaa, jäätelöä ja virvoitusjuomia 0,7 l mukeissa. Mukin saa tietenkin täyttää niin täyteen kuin haluaa! Kuuden hengen poppoomme ruuat maksoivat 21 dollaria!

Costco on sopiva ensimmäisen päivän kaupaksi, koska siellä saa tehtyä ruokaostokset, mutta pääsee vähän lievittämään myös shoppailuhimoa. Kokemus on tuonut tähän touhuun malttia ja nyt ostin ruokien lisäksi lähinnä Adidaksen verkkareita ja huppareita. Paras löytö oli kolmevuotiaallemme perus musta Adidaksen kolmiraita verkkatakki ja housut 17,90 dollaria. Suomesta perus-adduja ei löytynyt tuossa koossa, nappiversiona maksoin pelkistä housuista 45 euroa.

Jos mahdollista Costcoon kannattaa suunnata paikallisen kanssa, jolla on Costcon kortti. Sen voi ostaa paikan päällä sadan dollarin hintaan, mutta ilman sitä liikkeestä ei saa ostaa. Olemme tähän asti rottailleet ostokset tädin kortilla, kiitokset siitäkin.

Perjantaiksi emme sopineet illalle mitään, sillä vielä toisena iltana totaaliväsymys iskee todella aikaisin. Yritämme sinnitellä hereillä kahdeksaan, sillä mitä aikaisemmin nukahdamme, sitä aikaisemmin taas heräämme. Lyhyellä matematiikalla laskettuna herään ehkä siksi usein alkuun kello kahdelta yöllä, koska Suomessa on silloin keskipäivä.

Aikaeron vuoksi on ehkä varmempi sanoa, että blogi täältä päivittyy aina maanantaisin.

Nyt torstaina julkaisen postauksen meidän illasta Hollywoodin yössä (käymme täällä todella harvoin ulkona ulkona, mutta nyt sattui sauma, jonka hyödynsimme). Jos Kalifornian meiningit muuten kiinnostaa, niin päivittelen ahkerasti touhujamme Instastoryn puolella. (sivuraiteillabyemilias)

Fatcamp täällä jatkuu, jahka tänään lähtisi vaihteeksi lenkille, sillä maanantai se on nyt täälläkin.

Leppoisaa viikkoa!

Viisi isoa ruumaan menevää matkalaukkua on tököttänyt eteisessä eilisillasta asti. Koska viikko on kiireinen, niin pakkain käsimatkatavaroihin (eli viiteen elementtiin repuista lentolaukkuihin) jo sunnuntaina niin pähkinöitä kuin muumirusinoitakin, värityskirjat, padit, laturit, kasan kirjoja, adapterit sekä uimapuvut ja hellevaatteet.

Huomenna on nimittäin meidän perheen jokatoisvuotisen Kalifornian reissun aika!

Tämän postauksen tarkoitus ei ole lesoilla meikäläisten pidennetyllä syyslomalla, vaan kertoa miten minä, ihminen joka ei ole ikinä oikein isommin syttynyt matkustelusta, on löytänyt Kaliforniasta kohteen, johon palaan aina uudelleen.

Olen päätynyt nimittäin siihen, että en ole niitä ihmisiä, jotka syttyisivät seikkailuista. Oikeastaan en ole ollut sellainen ikinä. Kun opiskeluaikoina jengi hehkutteli vaihtoonlähtösuunnitelmiaan, minusta omista rutiineista luopuminen tuntui todella vaikealta ajatukselta.

”22-vuotiaana tajusin ensimmäisen kerran, että en ole mikään maailmanmatkaaja”

Sama on ollut lomareissujen kanssa. Kun muut näkevät mielessään sen bungalowin turkoosin meren äärellä, niin minä näen matkustamiseen liittyvän säädön ja epämääräiset mereneläjät, jotka kuitenkin piinaavat minua snorklausreissulla, jolle ystäväni varmasti haluavat osallistua. Voitte vain kuvitella, olenko suorittanut sukelluskurssia!

Muistan erityisesti yhden illan jollain Malesian pienellä saarella, josta olimme vuokranneet ystävien kanssa bungalovin. Olimme lähdössä rantabaariin, mutta minä ikävöin poikaystävääni ja olisin halunnut mieluummin sunnuntaina kotibaariini Onnelaan.

Tähän ei ollut mitään erityistä syytä. Viihdyin ystävieni kanssa, aurinkoa oli piisannut koko loman. Siinä hetkessä, 22-vuotiaana, tajusin ensimmäisen kerran, että ehkä en ole mikään maailmanmatkaaja.

Ilman ystäviäni ja aviomiestäni tuskin olisin matkustellut juuri työmatkojen ulkopuolella. Ystäväni ovat organisoineet kiitettävän usein tyttöjen matkoja. Ulkomaille muuttaneita ystäviäni olen käynyt ruuhkavuosina mahdollisuuksien mukaan tapaamassa. Ja kuten kesällä Kööpenhaminassa, oikeastaan minulle on henkilökohtaisesti aivan sama missä olemme. Tärkeintä ovat ne tyypit ja yhdessä vietetty aika.

Mieheni puolestaan matkustaa jatkuvasti työnsä puolesta mitä eksoottisimmissa kohteissa. Silti hän vaatii, että saa viedä meillä yöpyviä vieraita lentokentälle, sillä hän rakastaa lentokenttien lähdön tunnelmaa – vaikka ajaisi vain oven eteen.

Minä taas pidän joka kerta ihmeenä, kun ylipäänsä selviämme lennolta hengissä kohteeseen ja kotiin.

Voin kuvitella, että mieheni tapaiselle hetkessä eläjälle meikäläisen tapaisen rutiinien orjan ja suorittajalomailijan kanssa ei ole aina helpoin matkustaa.

Mutta Los Angelesiin olemme matkustaneet tasaisesti koko pian kymmenvuotisen yhteiselomme ajan.

”Ilman ystäviäni ja miestäni tuskin olisin matkustellut muualla kuin työmatkoilla”

Kalifornia on harvoja paikkoja, jonne olin lapsesta asti halunnut matkustaa. Olenhan Beverly hills 90210 -sukupolvea.

Tosin ensimmäisellä kerralla lähtiessä ajattelin, että kerta pelipaikoilla riittää.

Nyt lähdemme Kaliforniaan viidettä kertaa.

Uskon, että yksi merkittävä syys Kalifornia-rakkauteeni on mieheni täti, joka on asunut Los Angelesissa kolmekymmentä vuotta.

Pelkäsin ensimmäisellä vierailulla, että miten osaan ja kehtaan olla viikkokausia toisten nurkissa, mutta niin vain osasin. Kiitos tästä Maani-tädille (ja muulle perheelle), jota lapset kutsuvat Amerikan mummiksi. Olen huomannut, että minun on helpompi henkisesti rentoutua, kun lomapaikassa on odottamassa tuttuja ja tuttu paikka. Tiedän, mihin saan latoa ostokseni ja lapset pääsevät pulahtamaan ensimmäisenä aamuna takapihan tuttuun altaaseen.

Kesän lapsena pääsen Kaliforniassa myös hetkeksi pakoon kaamosta. Joka kerta naapurustossa aamulenkkiä juostessa mietin, että olisimmeko me suomalaisetkin yhtä avoimia ja kepeitä, jos meillä olisi vähän enemmän valoa?

Monia ärsyttää jenkkien teennäiseltä tuntuva positiivisuus, mutta itse ajattelen, että mieluummin on tuntemattomia kohtaan feikki-positiivinen kuin feikki-negailija.

Kun kymmenen vuotta sitten lähdin ensimmäistä kertaa  juoksemaan tädin kulmilla aamulenkkiä oli sunnuntai-aamu. Hetken tuntuu kuin olisin tipahtanut keskelle amerikkalaista elokuvaa. Aamuaurinko lämmitti. Jokainen vastaantuleva tai talon pihalla hengaava tervehti ja hymyili leveästi.

Good morning!

Hi!

Se tuntui hyvälle. Hymyni, joka oli toki leveä lämmittävän auringon ja ympärillä kohoavien kukkuloiden takia, leveni entisestään.

Näinkin voi elää.

Varmasti rakastan Kaliforniaa, koska rakastan kesää. Auringossa kaikki on aina kepeämpää, työtkin.

Rakastan (voinen käyttää tätä ilmaisua, koska puhumme Amerikasta ja amerikkalaisista, jotka rakastavat ihan jäätelöä)  Los Angelesia, koska rakastan viihdettä. Olen aina ihan fiiliksissä, kun olet saanut säädettyä tuonne viihteen keskukseen haastatteluja. Täällä minä, Iisalamen tyttö Hollywoodissa hommissa!

Vähän noloakin, mutta käyn joka reissulla ihmettelemässä samat Walk of famet (vaikka se onkin vain turistien täyttämä pölyinen katu) outlet-kylät (tiedän, en tarvitse kaikkia niitä vaatteita, joita sieltä mukanani kannan) sekä bongaamassa NHL-otteluissa ne suomalaiset pelaajat.

Haluasin kirjoittaa myös, että vaeltelen hengitellen Santa Monica Beachilla tai Malibussa, mutta suurin osa rantapäivistäni Losissa on ollut lasten kanssa säätämistä ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä, ettei kukaan huku aaltojen mukana.

Lisäjännitystä tähän reissuun tuo se, että viisihenkinen ystäväperheemme saapuu kaupunkiin viikon kuluttua ja olemme vuokranneet Beverly Hillsistä talon. Operoimme ensimmäistä kertaa Disneylandit ja NHL-pelit kymmenen hengen (neljä aikuista, kuusi lasta poppoolla).

Vaikka olen Kaliforniassa(kin) hieman rutiienieni orja, niin valitsen joka kerta myös uuden kohteen tai nähtävyyden, jossa piipahdamme. Tällä kertaa pääsen vihdoin Warner Brosin studiolle. En malta odottaa, että pääsen hengaamaan Frendit -sarjan lavasteisiin.

Siihen nähden, miten rakkaaksi ja osittain tutuksi osa osavaltion huudeista on minulle tullut, olen kirjoittanut aiheesta vähän. Siksi ajattelin omistaa lokakuuni blogissa Kalifornialle – tutuille ja vähemmän tutuille huudeille.

Blogi reissusta päivittyy täällä aina sunnuntaisin!  Tervetuloa mukaamme myös Instagramin (sivuraiteillabyemilias) puolella, jossa päivittelen Instastoryn puolella ahkerasti meininkejä.

Lue myös: Täydellinen kaupunkiloma ruuhkavuosia elävälle

Normal
0

21

false
false
false

FI
X-NONE
X-NONE

/* Style Definitions */
table.MsoNormalTable
{mso-style-name:”Normaali taulukko”;
mso-tstyle-rowband-size:0;
mso-tstyle-colband-size:0;
mso-style-noshow:yes;
mso-style-priority:99;
mso-style-parent:””;
mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt;
mso-para-margin:0cm;
mso-para-margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:”Calibri”,sans-serif;
mso-ascii-font-family:Calibri;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Calibri;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:”Times New Roman”;
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-fareast-language:EN-US;}