Pete Parkkosen haastattelu joka tapahtui, kun uskalsin tarttua yllättävään avuntarjoukseen

Pete Parkkosen haastattelupäivänä satoi kolme vuotta sitten ensilumi.

Tällä viikolla, kun haastattelin Pete Parkkosta Totuus vai totuus IGTV-sarjaani, huomasin että Facebook muistuttaa, että olin julkaissut Peten kanssa yhteiskuvan sattumoisin tismalleen kolme vuotta sitten. Sattuneista syistä muista haastattelun erityisen hyvin.

Olen joutunut perumaan pitkän haastattelun kerran; kun isä sairastui syöpään ja lähdin hänen luo Iisalmeen. Kerran jouduin siirtämään haastattelua, kun sain aivoinfarktin, mutta tästä edes asiakas, kenelle jutun toimitin, ei tiennyt tästä tosin mitään. Mutta Peten haastattelun kohdalla peruminen oli myös hyvin lähellä.

Olen usein ollut tilanteessa, että lapset sairastuvat, kun mies on jossain Etelä-Amerikan kauimmaisessa kolkassa tai Siperiassa työmatkalla. Niin tuolloin kolme vuotta sittenkin.  Kotona kulunut viikko oli tuolloin jotakuinkin kauhun tasapainoa. Lapset sairastelivat vuorotellen ja minä säädin lastenvahteja niistä, jotka uskalsivat tulla iltakeikkojen ajaksi hoitamaan kipeitä lapsia. Kuulostaa nyt utopistiselta näin korona-aikana, mutta kyllä vain nämä keikat heidän avulla lopulta järjestyivät.

Peten haastattelu oli keskellä päivää ja edellisenä päivänä huokaisin helpotuksesta. Kuopus oli ensimmäistä päivää taas sairastelun jälkeen päiväkodissa ja esikoinen koulussa (hänet olin tosin joutunut jättämään muutamia kertoja yksin, mutta koululaisen kanssa elämä onkin jo hyvin erilaista kun päiväkoti-ikäisten). No mutta juuri edellisenä iltana, keskimmäisellä- joka oli ollut ainoana kolmesta terveenä – (ja tuolloin vielä tarhaikäinen) puhkesi infernaalinen korvasärky. Siis todella raju, joka tuntui pahenevan silmissä. Hän nyykytti kipua, joka on tietysti aina sydäntäsärkevää.

No ensimmäisenä oli pakko saada lapsi lääkärille. Sainkin varattua päivän viimeisen etävastaanottoajan. Sen jälkeen aloin soitella huutava lapsi sylissä, taapero jaloissa, lastenhoitajarinkiä läpi.  Meillä ei ole koskaan ollut eläkkeellä olevia isovanhempia lähellä (ovat työelämässä ja ovat auttaneet sovittaessa hyvin paljon, mutta näissä tilanteissa heistä ei ole apua), joten olen tottunut säätämään asioita nopeasti yksin.

Mutta nyt tiesin, että tehtävä olisi lähes mahdoton. Kello 10-14, jonka joutuisin ainakin olemaan poissa lastenvahdit ovat koulussa (kerran vastaavassa tilanteessa kävi tuuri ja hoitajalla oli koeviikko, joka pelasti tilanteen), eikä sairasta lasta voi viedä kenellekään kaverille, joka on äitiyslomalla pienten lasten kanssa. Naapuri tarjosi hänen äitiään, mutta moraalini ei antanut tuupata sairasta lasta virkeän ja lapselle tutun 80-vuotiaan hoidettavaksi.

Miksi haastattelu oli sitten niin tärkeä?

Olin sopinut siitä puoli vuotta aikaisemmin Peten promoottorin kanssa. Se pitäisi saada seuraavan viikon lehteen, että saisimme jutun ensimmäisenä. Haastattelun peruminen näkyisi yrittäjällä, eli minulla seuraavan kuun tilissä ja toiseksi tuntuisi hullulle antaa noin pitkä aikaa sitten sovittu haastattelu muulle toimittajalle. Jos sitä edellisenä iltana edes saisi kenellekään siirrettyä.

Joten kun lähdin kaksivuotiaan kuopuksen ja keskimmäisen kanssa apteekkiin vähän ennen kello yhdeksää, seuraavan päivän suunnitelma oli vielä täysin auki. Nämä ovat niitä tilanteita, joissa hienot etukäteissuunnitelmat eivät auta, vaikka ne olisi kuinka tarkkaan piirretty. Tuo ajanjakso oli vielä totuttelua kolmen lapsen vanhemmuuteen, nyt olen tottunut paremmin siihen, että mitä tahansa saattaa tapahtua ja varasuunnitelmia on luotava aina varuiksi.

Samaan aikaan, kun olimme apteekissa, esikoinen oli tulossa harkoista, eikä hänellä tietenkään ollut avaimia. Ja minulla puhelin tietenkin kotona. Kun tulimme apteekista, korvakipuinen lapsi sai lääkkeen, ja nukahti. Ja minä aloin ihmetellä, missä esikoinen on. No se selvisi, kun katsoin puhelinta. 12 vastaamatonta puhelua. Lapsi oli mennyt joukkuekaverille, koska ei ollut päässyt sisälle. Onneksi kimppakyyti oli odottanut pihassa. Nyt oli vain päällä seuraava tilanne, sillä keskimmäistä ei voinut tietenkään jättää yksin nukkumaan, enkä kehdannut enää pyytää kaverin äitiä ajamaan meille uudestaan. Pienimmän kanssa odotti iltatoimet ja haastattelun kohtalo piti ratkaista. Päällä painoi oma flunssa, jonka en tiennyt vielä olevan tulossa.

Lopulta ratkaisu tuli yllättävältä taholta. Kaverini työpaikan lapsirakas sihteeri oli loukannut jalkansa ja oli sairauslomalla kotona. Kaverini vannoi, että voisin viedä viisivuotiaan haastattelun ajaksi sinne. Korvakipu oli helpottanut, eikä lapsella ollut kuumetta. Eikä minulla muuta vaihtoehtoa.

Joten seuraavana päivänä vein lapsen padin ja lounaan (sekä kiitos-viinipullon) kera naiselle, jonka kanssa juttelin edellisenä iltana puhelimessa. Sitten ajoin kohti Helsinkiä. Ensilumi pyrytti tuulilasiin ja oli vähän maailmanlopun meininki, mutta onneksi vain omassa päässä. Haastattelu sujui leppoisasti, tuntui jopa lomalta istua kaksi tuntia juttelemassa ravintolapöydän äärellä. Pahoittelin, että nyt on vähän sellainen tilanne, ”että en voi jäädä auttamaan kuvauksissa”, vaan ajoin hakemaan lapsen ystävälliseltä naiselta, joka pelasti päiväni.

Tämä on hyvä aasinsilta Nenäpäivään, jonka lehdistöpäivän puitteissa tapasin alkuviikosta myös Peten. Tänään 13.11 perjantaina on hyvä hetki vuorostaan mun vuoro auttaa.  Tehdä Afrikan lapsille epäonnen päivästä onnenpäivä <3 Pienelläkin MobilePay -lahjoituksella voi saada usealle lapselle elintärkeät lääkkeet. Mobilen lahjoitusnumero on 22123 <3 

Nenäpäivän pätkiä katsellessa asioiden suhteellisuus aina korostuu. Vaikka tuo oma kolmen vuoden takainen kaaostilanne piti ratkaista, niin olihan se maailman mittakaavassa hyvin pieni ja etuoikeutettu sellainen.

Pete Parkkonen maailman lyhyimmässä talkshow-formaatissa täällä.

kuva yllä siis haastattelupäivältä, joka sittenkin tapahtui. Alla olevassa kuvassa kunnon tb-settiä. Olen kai tavannut Peten ensimmäisen kerran Idols-finaalissa vuonna 2008.