Hae
Gaalanainen

Tikkurilafestivaalineitsyys ja asioita kesästä

Joka aikuiskesäloma minulle on käynyt sama juttu. Noin viikko ennen loman päättymistä alan tuntea levottomuutta; täyttää kalenteria, aikatauluttaa syksyä hahmotelmien pohjalta tarkemmin. Mutta sitten, kun lomaa on jäljellä enää päivä tai kaksi, iskee ahdistus. Niin kävi klassisesti tänäkin vuonna. Mutta nyt kun on viikko takana niin sanottua elokuun kesätyöarkea, ei sunnuntai-iltana enää ahdistanut.

Aika jonka sain

Vanheneminen on kai sitä, että aika kulkee yhä nopeammin. Tänä vuonna kesä puhkesi kukkaan myöhässä ja nopeasti; ensimmäisellä lomapätkällä kesäkuussa lapsuudenmaisemissa Iisalmessa havahduin ensimmäistä kertaaa tuloiltana rannalla, että kaikki on niin kaunista. Niin kuin tuolloin kesäkuun ensimmäisinä viikkoina on tapana olla, kun kaikki on kukkeimmillaan – ja jotenkin alussa. Siitä asti olen yrittänyt puristaa, säilöä jokaisen maiseman, naurun, kesäyön uintihetken niin kuin se kantaisi taas jonkun pimeän yli.

Vuosien myötä ymmärtää nimittäin senkin, miten epätodellisilta kesän hetket näyttävät vaikkapa tammikuussa – kun pitkä syksy on takana ja joulun jälkeen kesään tuntuu olevan räntäinen ikuisuus. Silloin viimeistään kaivan kesäkuvia esiin, joita tosin tänä kesänä otin tietoisesti vähemmän kuin aikaisemmin. En tiedä, auttoiko se hetkiin pysähtymistä. Ehkä olen talvella viisaampi, kantavatko sydämeen tallennetut muistot samalla tavalla kuin kuvat.

Tikkurilafestivaalit ja eka kerta

Mökkilokkeilun, sosiaalisten tapaamisten lisäksi keikat kuuluvat olennaisena osana kesiini. Kun korona hellitti, olen aloittanut keikkakesän suunnittelun entistä järjestelmällisemmin. Tänä kesänä ehdin nähdä yksittäisitä keikoista Teflon Brothersin ja Sunrise Avenuen stadionkeikan.

Olen halunnut testata myös uusia festareita. Olen niiden suhteen myöhäisherännäinen. Vasta työhommmien myötä löysin festarit parikymppisenä. Ensimmäisellä festareiden tanssikeikalla olin aikoinaan ihan ihmeissäni, että täällä on niinku näin monta artistia samalla lipulla, ja monta päivää juhlimista kavereiden kanssa – aatelkaa mikä konsepti. Teinistä asti Ruisrockinsa kiertäneitä – no hymyilytti.

Tänä vuonna vuorossa olivat Tikkurilafestivaalit, * jonne minun on monta kertaa pitänyt mennä. Nyt – järjestelmällisen ja ajoissa tapahtuneen suunnittelun ansiosta – torstaista lauantai oli varattu pelkälle festaroinnille.

Tikkurilafestareiden hyviä puolia tällaiselle aikuisemmalle kävijälle on ehdottomasti helppous. Lavoja on vain kaksi, joissa vuoron perään esiintyi vaihtuvat artistit. Lavojen välissä oli juomapisteitä ja vessoja.

Vip-puolella eritysikiitos siitä, miten pöytiä taiottiin käytännössä tyhjästä perustamalla niitä. Junalla pääsee käytännössä suoraan lippupisteiden luo.  Kun energiaa ei mene turhaan säätämiseen, voi keskittyä olennaiseen; nauttimaan keikoista ja seurasta. Festarihaikeus iski sekin viimeistään, kun kuunneltiin Tikkurilafestarit päättänyttä Apulantaa. Lämmin kesäyö ja yhteislaulanta jatkuisi vasta vuoden kuluttua. Kaikki loputon kauneus.

 

*Lippu Tikkurilafestivaaleille saatu*, ensi vuoden liput Blind bird -hinnoilla myynnissä jo nyt täällä. 

lue myös

Miltä lapsuuden kotikaupunki tuntuu puoli elämää myöhemmin?

Kehohäpeä – annanko sen rajoittaa elämää?

Viime viikolla juhlittiin Storytel Awards -gaalaa, kiitokset vielä Valo joka ei kadonnutkaan -kirjaa äänestäneille, että teoksemme finaaliin pääsimme.

Kun kutsu gaalaan tuli, ajattelin ensin että en mene. Hukassa ollut core nimittäin ei ollut enää mitään, vaan mursin nilkkani tuossa maaliskuun lopulla, ja olo kehossa on tukalampi kuin koskaan – syvimmemmin ja eri tavalla kun viime helmikuussa. Iltapukuun sulloutuminen tuntui viimeiseltä mahdolliselta ajatukselta.

Vaikka töiden puolesta tällaisissa tapahtumissa piipahtelen – nimenomaan piipahtelen – niin silloin voi mennä astetta kasuaaleimmissa vaatteissa, olla työminän takana.

(keho)Häpeä!

Coren tavoittelukirjoituksen jälkeen (syömishäiriöistä) mieltä on siis koeteltu muutenkin; ennen nilkan murtumaa onnistuin jollain merkillisellä tavalla juoksumatolla venäyttämään niskani (jossa on vanha voimisteluvamma). Hieman – hävetti sekin – viikon välein juosta Terveystalon magneetissa. Ensin niskaa kuvaamassa, sitten nilkkaa.

Mutta se, että en juoksamattojuoksijana ole pystynyt kuukauteen edes kävelemään normaalisti, on ollut jonkunmoinen mielenharjoitus – josta seurasi kyllä myös se aikaisempi painajaineseni lihominen (voi kumpa olisin voinut kertoa, että näin ei tapahtunut) ja sen myötä sitten koronan aikana jo puhjennut kehoahdistus.

Olen vanhassa elämässäni jättänyt sosiaalisia tapaamisia ja tilanteita välistä, jotta en joutuisi syömään, mutta en nyt sentään ole jättänyt mihinkään menemättä, että olisin hävennyt turvonnutta olemustani. Nyt on monta kertaa ollut sellainen olo, että en kehtaa mennä, koska keho hävettää.

Elämäntilanteen muuttuvat – keho sen mukana

No onneksi gaalaan kuitenkin menin. Ja tänä aamuna pitkästä aikaa jumpalle (saliin jossa ei ole peilejä). Ja vaan välillä hävetti.

Yritän ajatella, että häpeä on nyt tunne ja se menee ohi. Häpeä aiheuttaa myös tarvetta selvittää tilannetta, mutta yritän nyt vaan olla liikaa miettimättä asiaa ja palata rutiineihin nyt, kun nilkka kestää kävelyä ja lihaskuntojumppia. En voi antaa itseni vielä 38-vuotiaana kehohäpeän määrittää tekemisiäni. Annoin jo liian monta vuotta ajastani – ja hauskoista hetkistä – syömishäiriölle.

Kevään lempparitakki -periaatteesta jotain muuta kun mustaa.

Samojen häpeän ajatusten kanssa taistelen, kun yritän löytää sopivia vaatteita. Tekisi mieli verhoutua vaan mustaan. Mutta taistelen periaatteesta vastaan tässäkin. Antti Tuiskun uudesta Prismalle suunnittelemasta kevät-kesämallistosta 2022 valitsin vaaleansinisen takin (jota olen pitänyt muuten sitten melkein joka päivä), keltaisen collegepuseron sekä kanervan väriset trikoot ja topin. Jokainen näistä muistuttaa minua myös tuosta AT-malliston periaatteesta;  elämäntilanteet muuttuvat ja keho niiden mukana.  Silti jokainen keho on yhtä arvokas ja ainutlaatuinen.

 

kuvassa: takki Antti Tapani -kevät-kesä 2022 mallistosta saatu