Hae
Gaalanainen

Milloin alkoholi on ongelma? – Pikkujoulut ilman kuplivaa!

Viime vuosina olen katsonut pikkujoulukaudelta muutamat pikkujoulut, joihin olen sitten osallistunutkin all in -asenteella. Alkoholin käyttö on yleisesti vähentynyt monessa kaveripiirissäni muutenkin paljon sitä mukaa kun ikää ja lapsia on tullut lisää. Minä olen lopettanut käytännössä kolmannen lapsen syntymän jälkeen viikonlopun yksi tai kaksi siiderilasillista kokonaan. Nimittäin minulle tulee pienestäkin määrästä kuplivaa jäätävä väsymys, joten mieluummin merkitsen kalenteriin isompia karkeloita, joista on myös seuraava päivä mahdollista palautua.

Ja pikkujoulukaudella niitä yleensä on tuplasti enemmän tarjolla.

 

Pikkujoulukausi ilman alkoholia?

Pikkujoulukausi ilman alkoholia?

Poikkeusaika hyvä hetki tarkkailla alkoholin käyttöä

Kun korona rajoitti ravintoloiden aukioloa, mietin että tämä on myös hyvä tapa tarkkailla omaa suhdettani alkoholiin. Siis lähinnä määrää, jonka pystyn kerralla juomaan. Kun yhtä tai siideriä ei ole ”enää lupa” tai kannattavaa juoda, niin sen kerran kun ulos lähden, niin vedän sinne puoli viiteen. Syyskuussa, kun olin viimeksi juhlimassa join iltakuuden ja aamuneljän välissä ainakin kaksi juomaa tunnissa. Mitä se sitten tekee kymmenessä tunnissa – 20 siideriä, skumppaa ja virtasta. Jäätävä määrä!

Alalla, jolla työskentelen, juhlimistarjouksia tulee aika usein, mutta koska en pysty ikinä lähtemään ex tempore , niin kun kerran lähden, lähden sitten pitkän kaavan kautta. Olen keittiöpsykologisoinut, että en ehdkä raski lopettaa juhlimista, koska tiedän, että seuraavaan kertaan on taas pitkä aika.

Superhauskaahan se (itse juhliminen) on, mutta kun olen syksyn aikana tarkkaillut elämäntapojani huomasin seuraavanlaisen kaavan. Elän kuukauden suhteellisen terveellisesti, paiskin töitä, urheilen. Saatan hoikistua kilon tai kaksi. Sitten odottaa palkinto. Juhlat. Hauskat ja ihanat. Hetken aikaa saa olla vapaa ja vastuuton. Siksikään niitä ei malttaisi lopettaa. Mutta seuraavan varsinaisen ”lepo”päivän sijaan, nyt meneekin koko seuraava viikko selviytyessä juhlista. Tuolloin syön miten sattuu, treenit eivät suju, kunhan vaan selviydyn jotenkin arjesta ja töistä. Ehkä keskiviikon kohdalla olo helpottaa, mutta sitten alkaakin jo kuukautisturvotus ja hormonien heittely.

Ehkä aloitettujen elämäntapamuutosten tulos ehkä tästäkin syystä, nolla? Pitkässä juoksussa, neljän viime vuoden aikana, kymmenen lisäkiloa on voinut muodostua myös tästä nollasta plus paikoin todella stressaavasta arjesta.

Alkoholin vaikutus elämäntapamuutoksessa

Olkoonkin että vahingoitan tällä vain itseäni, niin järkikin sanoo tässä kohtaa, että ehkä alkoholin käyttöä olisi muutettava jotenkin? Siis lähinnä jos haluan jotakin muutosta kehossaan? Mutta entä mieli? Ehkä se haluaisi kovasti odottaa ja juhlia?

En ole juonut alkoholia seitsemään viikkoon. Väsymystä se ei ole vienyt, siihen löytyi viime viikolla verikokeissa toinen syy. Mutta tietenkin kuukaudet ovat olleet tasaisempia.  Ei ole vapauttavaa nousua, mutta ei ole jäätävää laskuakaan. Mutta kokonaisvaltaiseen väsymykseen, alkoholin käyttö vaikuttaa tällä empiirisellä kokeilulla vain sen neljä päivää juhlien jälkeen.

Jos jatkaisin nollausjuhlimista kerran tai kaksi, niin elämäntapamuutoksen osalta, jos sellaista aion tehdä, minun on joko oltava todella tiukka ruokailun suhteen juhlimiskertojen jälkeen. Tai vähennettävä radikaalisti nollaus-juhlimista.  Tai lopetettava hetkeksi kokonaan? Aivan kun niitä nytkään olisi älyttömästi ollut, mutta sen verran että kehoon se on varmasti vaikuttanut.

Pikkujoulukausi ilman kuplivaa?

Koska tältä vuodelta pikkujoulut ovat koronan takia enemmän tai vähemmän peruttu, olen ajatellut jatkaa tipatonta. Olemme toki sopineet kavereiden kanssa pikkujouluhenkisiä ravintolatreffejä ja kotivierailuja, mutta holi on niissä tänä vuonna niissä muutenkin aikaisempaa pienemmässä roolissa, joten jännä nähdä tunnenko jääväni mistään paitsi.

Lisäsin marraskuuksi vähän haastetta ja yritän pyristellä eroon energiajuomista. Sain syksyn alussa Puhdistamolta lähetyksen terveellisempiä energiajuomia,* joita latasin nyt jääkaappiin, joihin saa koskea vain äärimmäisessä väsymystilassa.

Mietin sitten joululoman alkajaisiksi, jos kokeilen vanhaa linjaa; juon alkoholia sen muutaman lasillisen?

 

Lue myös

Selfie-kulttuuri lihottaa

*Puhdistamon juomat saatu

Pete Parkkosen haastattelu joka tapahtui, kun uskalsin tarttua yllättävään avuntarjoukseen

Pete Parkkosen haastattelupäivänä satoi kolme vuotta sitten ensilumi.

Pete Parkkosen haastattelupäivänä satoi kolme vuotta sitten ensilumi.

Tällä viikolla, kun haastattelin Pete Parkkosta Totuus vai totuus IGTV-sarjaani, huomasin että Facebook muistuttaa, että olin julkaissut Peten kanssa yhteiskuvan sattumoisin tismalleen kolme vuotta sitten. Sattuneista syistä muista haastattelun erityisen hyvin.

Olen joutunut perumaan pitkän haastattelun kerran; kun isä sairastui syöpään ja lähdin hänen luo Iisalmeen. Kerran jouduin siirtämään haastattelua, kun sain aivoinfarktin, mutta tästä edes asiakas, kenelle jutun toimitin, ei tiennyt tästä tosin mitään. Mutta Peten haastattelun kohdalla peruminen oli myös hyvin lähellä.

Olen usein ollut tilanteessa, että lapset sairastuvat, kun mies on jossain Etelä-Amerikan kauimmaisessa kolkassa tai Siperiassa työmatkalla. Niin tuolloin kolme vuotta sittenkin.  Kotona kulunut viikko oli tuolloin jotakuinkin kauhun tasapainoa. Lapset sairastelivat vuorotellen ja minä säädin lastenvahteja niistä, jotka uskalsivat tulla iltakeikkojen ajaksi hoitamaan kipeitä lapsia. Kuulostaa nyt utopistiselta näin korona-aikana, mutta kyllä vain nämä keikat heidän avulla lopulta järjestyivät.

Peten haastattelu oli keskellä päivää ja edellisenä päivänä huokaisin helpotuksesta. Kuopus oli ensimmäistä päivää taas sairastelun jälkeen päiväkodissa ja esikoinen koulussa (hänet olin tosin joutunut jättämään muutamia kertoja yksin, mutta koululaisen kanssa elämä onkin jo hyvin erilaista kun päiväkoti-ikäisten). No mutta juuri edellisenä iltana, keskimmäisellä- joka oli ollut ainoana kolmesta terveenä – (ja tuolloin vielä tarhaikäinen) puhkesi infernaalinen korvasärky. Siis todella raju, joka tuntui pahenevan silmissä. Hän nyykytti kipua, joka on tietysti aina sydäntäsärkevää.

No ensimmäisenä oli pakko saada lapsi lääkärille. Sainkin varattua päivän viimeisen etävastaanottoajan. Sen jälkeen aloin soitella huutava lapsi sylissä, taapero jaloissa, lastenhoitajarinkiä läpi.  Meillä ei ole koskaan ollut eläkkeellä olevia isovanhempia lähellä (ovat työelämässä ja ovat auttaneet sovittaessa hyvin paljon, mutta näissä tilanteissa heistä ei ole apua), joten olen tottunut säätämään asioita nopeasti yksin.

Mutta nyt tiesin, että tehtävä olisi lähes mahdoton. Kello 10-14, jonka joutuisin ainakin olemaan poissa lastenvahdit ovat koulussa (kerran vastaavassa tilanteessa kävi tuuri ja hoitajalla oli koeviikko, joka pelasti tilanteen), eikä sairasta lasta voi viedä kenellekään kaverille, joka on äitiyslomalla pienten lasten kanssa. Naapuri tarjosi hänen äitiään, mutta moraalini ei antanut tuupata sairasta lasta virkeän ja lapselle tutun 80-vuotiaan hoidettavaksi.

Miksi haastattelu oli sitten niin tärkeä?

Olin sopinut siitä puoli vuotta aikaisemmin Peten promoottorin kanssa. Se pitäisi saada seuraavan viikon lehteen, että saisimme jutun ensimmäisenä. Haastattelun peruminen näkyisi yrittäjällä, eli minulla seuraavan kuun tilissä ja toiseksi tuntuisi hullulle antaa noin pitkä aikaa sitten sovittu haastattelu muulle toimittajalle. Jos sitä edellisenä iltana edes saisi kenellekään siirrettyä.

Joten kun lähdin kaksivuotiaan kuopuksen ja keskimmäisen kanssa apteekkiin vähän ennen kello yhdeksää, seuraavan päivän suunnitelma oli vielä täysin auki. Nämä ovat niitä tilanteita, joissa hienot etukäteissuunnitelmat eivät auta, vaikka ne olisi kuinka tarkkaan piirretty. Tuo ajanjakso oli vielä totuttelua kolmen lapsen vanhemmuuteen, nyt olen tottunut paremmin siihen, että mitä tahansa saattaa tapahtua ja varasuunnitelmia on luotava aina varuiksi.

 

 

Vuonna 2008 olen tavannut myös Pete Parkkosen. Idols-finaali Hartsulla.

Samaan aikaan, kun olimme apteekissa, esikoinen oli tulossa harkoista, eikä hänellä tietenkään ollut avaimia. Ja minulla puhelin tietenkin kotona. Kun tulimme apteekista, korvakipuinen lapsi sai lääkkeen, ja nukahti. Ja minä aloin ihmetellä, missä esikoinen on. No se selvisi, kun katsoin puhelinta. 12 vastaamatonta puhelua. Lapsi oli mennyt joukkuekaverille, koska ei ollut päässyt sisälle. Onneksi kimppakyyti oli odottanut pihassa. Nyt oli vain päällä seuraava tilanne, sillä keskimmäistä ei voinut tietenkään jättää yksin nukkumaan, enkä kehdannut enää pyytää kaverin äitiä ajamaan meille uudestaan. Pienimmän kanssa odotti iltatoimet ja haastattelun kohtalo piti ratkaista. Päällä painoi oma flunssa, jonka en tiennyt vielä olevan tulossa.

Lopulta ratkaisu tuli yllättävältä taholta. Kaverini työpaikan lapsirakas sihteeri oli loukannut jalkansa ja oli sairauslomalla kotona. Kaverini vannoi, että voisin viedä viisivuotiaan haastattelun ajaksi sinne. Korvakipu oli helpottanut, eikä lapsella ollut kuumetta. Eikä minulla muuta vaihtoehtoa.

Joten seuraavana päivänä vein lapsen padin ja lounaan (sekä kiitos-viinipullon) kera naiselle, jonka kanssa juttelin edellisenä iltana puhelimessa. Sitten ajoin kohti Helsinkiä. Ensilumi pyrytti tuulilasiin ja oli vähän maailmanlopun meininki, mutta onneksi vain omassa päässä. Haastattelu sujui leppoisasti, tuntui jopa lomalta istua kaksi tuntia juttelemassa ravintolapöydän äärellä. Pahoittelin, että nyt on vähän sellainen tilanne, ”että en voi jäädä auttamaan kuvauksissa”, vaan ajoin hakemaan lapsen ystävälliseltä naiselta, joka pelasti päiväni.

Tämä on hyvä aasinsilta Nenäpäivään, jonka lehdistöpäivän puitteissa tapasin alkuviikosta myös Peten. Tänään 13.11 perjantaina on hyvä hetki vuorostaan mun vuoro auttaa.  Tehdä Afrikan lapsille epäonnen päivästä onnenpäivä <3 Pienelläkin MobilePay -lahjoituksella voi saada usealle lapselle elintärkeät lääkkeet. Mobilen lahjoitusnumero on 22123 <3 

Nenäpäivän pätkiä katsellessa asioiden suhteellisuus aina korostuu. Vaikka tuo oma kolmen vuoden takainen kaaostilanne piti ratkaista, niin olihan se maailman mittakaavassa hyvin pieni ja etuoikeutettu sellainen.

 

Pete Parkkonen maailman lyhyimmässä talkshow-formaatissa täällä.

kuva yllä siis haastattelupäivältä, joka sittenkin tapahtui. Alla olevassa kuvassa kunnon tb-settiä. Olen kai tavannut Peten ensimmäisen kerran Idols-finaalissa vuonna 2008.