Lasten harrastuskielto aiheuttaa eriarvoisuutta kahdella tavalla! Hallit auki!

Lapsi tuli kaverin luota kylästä. Kaveri oli saanut joululahjaksi oman jään. Siis jonkunlaisen synteettisen muovijään, joka oli asennettu talon spa-huoneeseen. Tämä oli jonkunlainen keino saada jääaikaa, kun jäähallit oli taas suljettu koronaviruksen ehkäisemiseksi viime marraskuussa.

Sulku tapahtui toista kertaa vuoden sisään, viimeksi harrastukset olivat poikkeustilassa maaliskuusta kesäkuun alkuun. Kaikki eivät enää ottaneet tätä uutta sulkua vastaan mukisematta. Nyt kun jäähallit suljettiin uudelleen, olivat erään jos toisenkin juniorijoukkueen isät varanneet toisesta kaupungista reippaasti yksityisen jäähallin vuoroja. Tarina ei kerro, mitä tapahtui, kun pääkaupunkiseudulle saatiin ulkojäät, että ovatko he kuskanneet yhä poikiaan yli sadan kilometrin päässä harjoituksissa?

Ei pelkästään länsimaisen lapsen tragedia

Täällä Järvenpäässä jäähalli on myös taas kiinni (kaupungin tila kun on) tuosta marraskuun lopusta. Ulkojäät tänne saatiin vasta kaksi viikkoa sitten. Sitä ennen useammat isät olivat ainakin Facebookin feedin mukaan tehtailleet omakotitalojen pihaan oman jään. Ymmärrän. Täälläkin pelihalut alkoivat olla kovat, vaikka poika onkin viihtynyt hyvin pihapeleissä ilman jäätäkin.

Minä kun en innostunut työhuoneeni muuntaamista jäähalliksi. Eikä ole myöskään pihassa sellaista aluetta, johon jään saisi. Enkä ole ehtinyt myöskään joka päivä säätämään häntä samaan aikaan jäälle kun kaverit. Usein toki, mutta välillä omatoimiset pihapelit ovat jatkuneet yhä ilman luistimia.

Mutta poika ehkä selviää tämäntasoisesta länsimaisen lapsen tragediasta.

En ole myöskään huolissani kahdesta tyttärestäni, jotka ovat suhteellisen innokkaasti jaksaneet tehdä zoom-treenit ja menneet mielellään myös ulos pienryhmäharjoituksiin, joita valmentajat ovat jaksaneet urhoollisesti järjestää lumikinostenkin keskellä. Kiitos siitä.

Mutta mistä olen huolissani, niin tilanteen kasvattamasta eriarvoisuudesta lasten välillä. Ja kyllä, tietyn verran eriarvoisuutta on aina kuulunut ja tulee kuulumaan elämään. Mutta nykyisten koronarajoitusten alla, jossa lasten liikuntapaikat ja joukkueen kokooontuminen on kielletty, lapsella ei ole mitään keinoa vaikuttaa tilanteeseen.

Se tulee ylhäältä päin, päättäjiltä.

Keskimmäinen on halunnut hiihtää viimeiset kaksi viikkoa kouluun. Se mikä itselle oli lapsena itsestäänselvyys (lumi), ei ole sitä enää omille lapsille.

Eriarvoisuus kasvaa

Pelkään, että eriarvoisuus lastan välillä kasvaa kahdella tavalla. Ensinnäkin pelkän joukkueen tai ryhmän keskuudessa. Ne joiden vanhemmilla on kiinnostusta ja joissain tapauksessa myös varoja, voivat mahdollistaa aivan eri tavalla harjoittelua kuin ne joilla ei jostain syystä ole henkisiä, taloudellisia tai ajallisia resuresseja.

Valmennusryhmät, joissa kilpailu ja tasoryhmät ovat tosiasia, tämä on varmasti tuottanut koronavuoden aikana tasoeroja ryhmän sisällä. Millaisia ajatuksia tämä herättää niissä, joilla harjoittelu on syystä tai toisesta jäänyt vähäiseksi? Kyllä (vähän sama kuin lukiokeskustelussa) jokainen on lopulta oman onnensa ja motivaationsa seppä, mutta ei voi olettaa, että alakouluikäiset lapset osaavat katsoa tilannetta välttämättä näin laaja-alaisesti. Ja kuten sanottu he eivät voi aikuisten tekemiin päätöksiin ja valintoihin vaikuttaa.

Kaikista surullisimmalta tuntuu eriarvoisuus, jota koronasulku koskee niiden lasten ja nuorten kohdalla, joille koulu ja harrastukset ovat olleet pakopaikka vaikeita kotioloja. On myös lapsia ja nuoria, jolle harrastukset tarjoavat toisen kaveripiirin ja tukiverkon, jos koulussa kärsii kiusaamisesta.Teineillä kiinnostuksen ylläpitäminen on muutenkin haastavaa. En edes uskalla ajatella kuinka moni on lähtenyt väärille teille, kun mielekkäät ja turvalliset harrastusympyrät ovat vaihtuneet johonkin ihan muuhun.

Koskelan tragedia on asia, josta en ole päässyt yli. Koko tragedia on tapaus, jonka pitäisi muuttaa koko yhteiskuntaa. Ei pelkästään herättää. Vaan muuttaa.

”Ei vielä lähdetä! Ollaan vielä tunti”. Tai siihen asti kun jäällä oli lauantai-iltana enää teinit ja me.

Perusteita lasten harrastuskiellolle ei ole

Kun viime maaliskuisena torstaina Suomi meni kiinni, sulkemisen ymmärsi. Tuona hetkenä, kun koronaviruksesta tiedettiin vähemmän, sulku tuntui ymmärrettävältä. Lapsetkin ymmärsivät. Ehkä yksi lätkähanska saattoi lentää meillä seinään, kun selvitin, että seuraavan viikonlopun turnausta ei tapahdu.

Nyt kuitenkin vuonna 2021 tiedetään, että lapsilla taudinkuva on keveämpi, ei kovinkaan vaarallinen. Lisäksi kesällä saatiin hyviä kokeiluja pienryhmäharjoittelusta, jota voisi vähintäänkin jatkaa, vaikka poikkeustila jatkuukin.

En ole nytkään ensisijaisesti huolissani omista lapsista, vaan niistä harrastajista, jotka ovat vaarassa lopettaa harrastuksen kokonaan tai he joille harrastukset ovat koulun ohella henkireikä vaikean koti- tai koulutilanteen takia. Tai niille jolle harrastusyhteisö ja harrastus on ollut ainoa mielekäs asia vapaa-ajalla ja kaidalla tiellä pitävä tekijä vapaa-ajalla.

Kaikista hulluinta tässä tilanteessa on se, että meillä meidän vanhempien kuntosalit ovat auki. Omalta saliltani ei ole lähtenyt yhtään tartuntaketjua. Puhdistamisesta sekä desifionnista on tarkat rutiinit, joten minusta yritysten on näillä keinoin pystyttävä turvaamaan edes jotenkin kannattavuus.

Tätä taustaa vasten tuntuu käsittämättömältä ja uhkarohkealta, että edelleenkin koronaviruksen tautiketjun ehkäisemisen suurinta laskua on laitettu maksamaan lapset ja nuoret.

Joten hyvät päättäjät, olisiko nämä lasten harrastuksia koskevat rajoitukset aika purkaa tuon 31.1 jälkeen?

Lue myös:

Kun kotikaupungin ainoan lukion keskiarvoraja on 8,9

Lapseni harrastavat, koska en uskalla valita toisin