Lapsi tuli kaverin luota kylästä. Kaveri oli saanut joululahjaksi oman jään. Siis jonkunlaisen synteettisen muovijään, joka oli asennettu talon spa-huoneeseen. Tämä oli jonkunlainen keino saada jääaikaa, kun jäähallit oli taas suljettu koronaviruksen ehkäisemiseksi viime marraskuussa.

Sulku tapahtui toista kertaa vuoden sisään, viimeksi harrastukset olivat poikkeustilassa maaliskuusta kesäkuun alkuun. Kaikki eivät enää ottaneet tätä uutta sulkua vastaan mukisematta. Nyt kun jäähallit suljettiin uudelleen, olivat erään jos toisenkin juniorijoukkueen isät varanneet toisesta kaupungista reippaasti yksityisen jäähallin vuoroja. Tarina ei kerro, mitä tapahtui, kun pääkaupunkiseudulle saatiin ulkojäät, että ovatko he kuskanneet yhä poikiaan yli sadan kilometrin päässä harjoituksissa?

Ei pelkästään länsimaisen lapsen tragedia

Täällä Järvenpäässä jäähalli on myös taas kiinni (kaupungin tila kun on) tuosta marraskuun lopusta. Ulkojäät tänne saatiin vasta kaksi viikkoa sitten. Sitä ennen useammat isät olivat ainakin Facebookin feedin mukaan tehtailleet omakotitalojen pihaan oman jään. Ymmärrän. Täälläkin pelihalut alkoivat olla kovat, vaikka poika onkin viihtynyt hyvin pihapeleissä ilman jäätäkin.

Minä kun en innostunut työhuoneeni muuntaamista jäähalliksi. Eikä ole myöskään pihassa sellaista aluetta, johon jään saisi. Enkä ole ehtinyt myöskään joka päivä säätämään häntä samaan aikaan jäälle kun kaverit. Usein toki, mutta välillä omatoimiset pihapelit ovat jatkuneet yhä ilman luistimia.

Mutta poika ehkä selviää tämäntasoisesta länsimaisen lapsen tragediasta.

En ole myöskään huolissani kahdesta tyttärestäni, jotka ovat suhteellisen innokkaasti jaksaneet tehdä zoom-treenit ja menneet mielellään myös ulos pienryhmäharjoituksiin, joita valmentajat ovat jaksaneet urhoollisesti järjestää lumikinostenkin keskellä. Kiitos siitä.

Mutta mistä olen huolissani, niin tilanteen kasvattamasta eriarvoisuudesta lasten välillä. Ja kyllä, tietyn verran eriarvoisuutta on aina kuulunut ja tulee kuulumaan elämään. Mutta nykyisten koronarajoitusten alla, jossa lasten liikuntapaikat ja joukkueen kokooontuminen on kielletty, lapsella ei ole mitään keinoa vaikuttaa tilanteeseen.

Se tulee ylhäältä päin, päättäjiltä.

Keskimmäinen on halunnut hiihtää viimeiset kaksi viikkoa kouluun. Se mikä itselle oli lapsena itsestäänselvyys (lumi), ei ole sitä enää omille lapsille.

Eriarvoisuus kasvaa

Pelkään, että eriarvoisuus lastan välillä kasvaa kahdella tavalla. Ensinnäkin pelkän joukkueen tai ryhmän keskuudessa. Ne joiden vanhemmilla on kiinnostusta ja joissain tapauksessa myös varoja, voivat mahdollistaa aivan eri tavalla harjoittelua kuin ne joilla ei jostain syystä ole henkisiä, taloudellisia tai ajallisia resuresseja.

Valmennusryhmät, joissa kilpailu ja tasoryhmät ovat tosiasia, tämä on varmasti tuottanut koronavuoden aikana tasoeroja ryhmän sisällä. Millaisia ajatuksia tämä herättää niissä, joilla harjoittelu on syystä tai toisesta jäänyt vähäiseksi? Kyllä (vähän sama kuin lukiokeskustelussa) jokainen on lopulta oman onnensa ja motivaationsa seppä, mutta ei voi olettaa, että alakouluikäiset lapset osaavat katsoa tilannetta välttämättä näin laaja-alaisesti. Ja kuten sanottu he eivät voi aikuisten tekemiin päätöksiin ja valintoihin vaikuttaa.

Kaikista surullisimmalta tuntuu eriarvoisuus, jota koronasulku koskee niiden lasten ja nuorten kohdalla, joille koulu ja harrastukset ovat olleet pakopaikka vaikeita kotioloja. On myös lapsia ja nuoria, jolle harrastukset tarjoavat toisen kaveripiirin ja tukiverkon, jos koulussa kärsii kiusaamisesta.Teineillä kiinnostuksen ylläpitäminen on muutenkin haastavaa. En edes uskalla ajatella kuinka moni on lähtenyt väärille teille, kun mielekkäät ja turvalliset harrastusympyrät ovat vaihtuneet johonkin ihan muuhun.

Koskelan tragedia on asia, josta en ole päässyt yli. Koko tragedia on tapaus, jonka pitäisi muuttaa koko yhteiskuntaa. Ei pelkästään herättää. Vaan muuttaa.

”Ei vielä lähdetä! Ollaan vielä tunti”. Tai siihen asti kun jäällä oli lauantai-iltana enää teinit ja me.

Perusteita lasten harrastuskiellolle ei ole

Kun viime maaliskuisena torstaina Suomi meni kiinni, sulkemisen ymmärsi. Tuona hetkenä, kun koronaviruksesta tiedettiin vähemmän, sulku tuntui ymmärrettävältä. Lapsetkin ymmärsivät. Ehkä yksi lätkähanska saattoi lentää meillä seinään, kun selvitin, että seuraavan viikonlopun turnausta ei tapahdu.

Nyt kuitenkin vuonna 2021 tiedetään, että lapsilla taudinkuva on keveämpi, ei kovinkaan vaarallinen. Lisäksi kesällä saatiin hyviä kokeiluja pienryhmäharjoittelusta, jota voisi vähintäänkin jatkaa, vaikka poikkeustila jatkuukin.

En ole nytkään ensisijaisesti huolissani omista lapsista, vaan niistä harrastajista, jotka ovat vaarassa lopettaa harrastuksen kokonaan tai he joille harrastukset ovat koulun ohella henkireikä vaikean koti- tai koulutilanteen takia. Tai niille jolle harrastusyhteisö ja harrastus on ollut ainoa mielekäs asia vapaa-ajalla ja kaidalla tiellä pitävä tekijä vapaa-ajalla.

Kaikista hulluinta tässä tilanteessa on se, että meillä meidän vanhempien kuntosalit ovat auki. Omalta saliltani ei ole lähtenyt yhtään tartuntaketjua. Puhdistamisesta sekä desifionnista on tarkat rutiinit, joten minusta yritysten on näillä keinoin pystyttävä turvaamaan edes jotenkin kannattavuus.

Tätä taustaa vasten tuntuu käsittämättömältä ja uhkarohkealta, että edelleenkin koronaviruksen tautiketjun ehkäisemisen suurinta laskua on laitettu maksamaan lapset ja nuoret.

Joten hyvät päättäjät, olisiko nämä lasten harrastuksia koskevat rajoitukset aika purkaa tuon 31.1 jälkeen?

Lue myös:

Kun kotikaupungin ainoan lukion keskiarvoraja on 8,9

Lapseni harrastavat, koska en uskalla valita toisin

Hyvää seitsemättä hääpäivää <3

Seitsemän vuotta naimisissa tänään. Ja niin vain voi oppia puolisosta koko ajan jotakin uutta. Itse asiassa näin kahdentoista yhteisen vuoden jälkeen tajusin vasta syksyllä, että en ole nähnyt Jiin itkevän ikinä. En kertaakaan. En ilosta, enkä surusta. Nauravan kyllä vedet silmissä monta kertaa, aika usein montakin kertaa päivässä.

Hän itse sanoo vaan, kun kyselen asiasta, että on kyllä itkenyt ainakin joskus lapsena, mutta ei muista muuten! 😀

Et voi tietää kenet nait

Mutta näinhän se on. Kun menee 25-vuotiaana yhteen jonkun kanssa ei voi tietää, kenen kanssa on, kun on 37-vuotias. Eikä voi edes tietää, millainen itse on neli- saati seitsemänkymppisenä. Ihmiset muuttuvat. Mekin olemme muuttuneet 12 vuoden suhteen aikana molemmat. Sen verran kuitenkin samaan suuntaan tai joku perusmeininki on säilynyt samana, että liittoa on ollut mielekästä jatkaa.

Mutta ei samaan suuntaan kasvaminen helppoa ole. En yhtään ihmettele, että ihmiset eroavat. Vaikka on tutkittu, että osa ihmisen persoonallisuudesta on geeniperimän tulosta, niin ympäristö ja elämäntilanteet vaikuttavat paljon. Eli on hyvin todennäköistä, että mekin muutumme vielä paljon. Ehkä siksi onkin tärkeintä osata antaa toiselle myös omaa aikaa ja tilaa. Kaikkien ystävien ei tarvitse myöskään olla yhteisiä, vaikka aika paljon heitäkin lähipiirissä nykyään on.

Vuosi korosti suhteen hyviä ja huonoja puolia

Vuonna 2020 olimme yhdessä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, sillä normaalisti puolisoni matkustaa paljon työnsä puolesta. Aluksi yhteinen, kiireetön aika, tuntui hyvältä. Jii on tällaiselle stressaajalle paras mahdollinen kumppani, sillä hän ei turhia stressaile ja isossa kuvassa hänellä on hyvä paineensietokyky. Usein hän saa laukaistua mun järkyttävät kauhuskenaariot huumorilla. Jiin huumori on välillä hyvin epäsovinnaista, mutta murtaa usein jään.

Jii yrittää uunottaa välillä aivan käsittämättömiä juttuja, mutta oikeissa asioissa hän ei valehtele koskaan. Hän myös osoittaa välittämistä teoilla. Jii helpottaa tällä tavoin arkea. Hän myös kohtelee ja suhtautuu kaikkiin ihmisiin samalla tavalla. On aivan sama, kuka meidän kahvipöydässä istuu, niin hän ottaa aina ihmiset ihmisinä. Muistan kun Jii työskenteli seurustelin alkuaikoina esimiehenä jossain paperihommissa, niin hän iltakaudet vastaili puhelimeen, kun vanhemmat kollegat halusivat soitella kuulumisia.

Toisaalta paljon yhdessä ollessa ovat korostuneet myös ne molempien ärsyttävät piirteet; minun suunnitelmallisuus ja Jiin pikkutarkkuus (tietysti mun mielestä aivan älyttömissä asioissa). Jii voisi jutella aamusta iltaan niitä näitä, eikä hänen mielestä koskaan voi olla liikaa kyläilijöitä. Minulla, jolla on varsinkin kotioloissa tarve omaan aikaan ja tilaan, nämä vaatimukset aiheuttavat välillä yhteentörmäyksiä.

Loppukoronasta saatiin aikaiseksi paljon meheviä riitoja. Niiden syntymistä voisimme jatkossa koittaa molemmat liennyttää jo alkuunsa. Ehkä olemme tätä jo tässä syksyn aikana oppineet hieman. En tiedä, haluanko nähdä Jiin koskaan itkevän. En ehkä taida haluta kohdata sellaista tilannetta, joka avaisi lopulta hänen kyynelkanavat. Se voisi olla jotakin niin hirveää, jota en voi edes kuvitella.

Sen sijaan toivon meille monia armorikkaita ja tavallisen onnellisia vuosia.

kuva: Tiia Ahjotuli

Lue myös: 

Ensitreffit alttarilla – minäkään en rakastunut mieheeni ensisilmäyksellä!